Minä olin lapsena kai jonkin sortin poikatyttö. En ollut välttämättä
kovin poikamainen, mutten kyllä koskaan mikään prinsessatyyppikään.
Leikin legoilla, riivin rusetit hiuksistani, pakotin äidin palauttamaan
rimssumekot kauppaan ja niin edelleen. Nykyään naureskelen, kuinka olen
epäonnistunut tyttöydessä: en meikkaa, en käytä korkokenkiä, en ole
söpö tai suloinen. Tuollaiset lokeroimiset ovat tietenkin ihan
nurinkurisia, mutta stereotypiostahan se paras huumori revitään.
Huumori onkin avainsana. Välillä on hirveän hauskaa olla tyttö pahinta
laatua. (Niin, minä vielä tytöttelen itseäni, kun en osaa ajatella
olevani nainen. Ehkä pikkuhiljaa pitäisi.) Suurin osa ystävistäni on
tyttöjä, ja kunhan irtoamme moottoripyörien tai tietokoneiden kimpusta,
voimme kokoontua kikattelevaksi tyttölaumaksi, joka puhuu siitä, mistä
stereotypioiden mukaan pitääkin: vaatteista, suklaasta ja pojista.
Klassiset illanvieton aloittelut tyttöporukassa ovat juuri tällaisia
tilanteita. On mainiota heittäytyä rooliinsa oikein kunnolla –
vääntäytyä sukkahousuihin, taistella peilitilasta, pöyhöttää hiuksia ja
hihitellä kuin vähä-älyinen. Ei ole ongelmaa, jota tyttöilymenetelmällä
ei saisi ratkottua. Joukossa tyttöys tiivistyy ja kauneusvinkkejä tai
parisuhdesorvausta esiintyy niin paljon, että päässä surraa. Neuvojen
toimivuus on aivan eri asia, mutta pääasia onkin höpsöttelyn seassa
purkaa mieltä ja pitää hauskaa.
Olen itse aina kammonnut kiljahtelevia tyttöjoukkoja tai kaakattavia
naisporukoita, mutta nyt myönnän avoimesti olevani osa sellaista aina
silloin tällöin. En kuitenkaan aina, ja se onkin se pointti. On
mahdotonta kuvitella, että olisin edes kymmenesosan ajastani
hihittelevä kimalleprinsessa. En jaksa puhua pojista tai miehistä joka
päivä, enkä kestä jatkuvaa peiliintuijottelua ja ulkonäön ruotimista.
Arkielämääni kuuluu makkaran popsiminen ja insinööriopinnot, eikä
huulikiillot ja kimalletopit. Olen osa-aikatyttöilijä ja se sopii
minulle hyvin.
tiistai, 7. marraskuu 2006