Ihmissuhteet. Niin. Omia tuntojani olen purkanut vime aikoina omassa blogissanikin, silläkin uhalla että minut tuomitaan.
Joitakin asioita ei vaan voi ennakoida eikä omaa käytöstään kykene
hallitsemaan, vaikka tietää varsin hyvin mikä on oikein ja mikä ei.
Solmussa sitä ollaan, kunnes joku joskus laittaa ne solmut niihin
naruihin jotka kuuluvat yhteen :)
Moni asia tuossa Vintin
kirjotuksessa kolahti. Sinkkuna uusin ihmisiin tutustuminen tuntuu
ylivoimaisen raskaalta ja työläältä. Miten jaksaa taas opettaa Uuden
Ihmisen minun tavoilleni, kertoa mitä teen, harrastan, mistä pidän ja
mistä en, mistä haaveilen.. Miten Minä jaksan opetella taas uuden
ihmisen, miten hän nukkuu, miten hän katsoo minua, mistä uneksii,
millainen hän oli lapsena, millaisia Hänen ystävänsä ovat. Miten
ihmeessä sitä uskaltaa enää päästää ketään lähelleen?? Minulle
sitoutumiskammo on pelkoa siitä, että joutuu taas satutetuksi,
loukatuksi kun on avannut itsensä toiselle paljaaksi. Antanut toisen
nähdä syvälle. Minä en uskalla enää antautua. Onko se sitten syy
siihen, että niistä potentiaalisistakin löytää aina jotain vikaa? Sitä,
että ensitreffejä sopiessa kädet hikoaa ja sydän huutaa "juokse"!?
Ettei halua antaa tilaisuutta - ei toiselle eikä itselleen? Vaikkei
halua olla yksin?
Toinen puoli levottomuudesta kumpuaa
sitoutumiskammoisista miehistä. Jotka pelaavat, ovat liukkaita kuin
limaiset kalat, joista ei saa otetta. Suden hetkinä antavat myöten,
kertovat kaipaavansa, lupaavat enemmän. Aamulla julman auringon
tunkeutuessa silmistä sisään unohtavat kaiken, suihkuttavat todisteet
iholtaan ja kääntävät paitansa. Enkä tahdo päästää silti irti. Koska se
on turvallista, ei sitoumuksia, ei suunniteltua tulevaisuutta. Mutten
pääse eteenpäin. En varmaan ehkä tahdokaan?? Mikä vaivaa?
Vaikka sitä yksin onkin, yhden illan jutut eivät onnistu. Ei pysty.
Seksi on niin paljon muutakin kuin vain sitä itseään. Ei tunnu miltään,
jos ei tunnu jotain sielussa saakka. Niin kauan aikaa annan armoa
itselleni, kunnes se sopiva Hän astuu elämääni. Ja niin kuin muutkin
Ihanaiset - minutkin pitää ottaa. Perässä en juokse. Siihen asti
minusta saa vain puolet, sydäntäni ei. Etsin vielä jotain, koettelen
rajojani. Tahdon kokea vielä ennen kuin olen valmis kesyyntymään.
-----------------
Herkun lukuvinkki muualta blogimaailmasta aihetta koskettaen:
Obeesian sydän: Mummon murheita ja Mummon murheita 2
keskiviikko, 2. elokuu 2006