Parisuhteesta ja toisiinsa tutustumisesta. Luonnollisestikin olen oman parisuhteeni aikana tutustunut syvällisesti kumppaniini. Varsinaisen koulun koen kuitenkin käyneeni oman itseni kanssa. Tämä parisuhde on nostanut valtavan määrän asioita pintaan koko elämäni ajalta. Haudattuja, käsittelemättömiä asioita itsestäni, elämästäni ja tunteistani. Yksin niihin ei ole tarvinnut törmätä, mutta sitten tuli heppu - ikään kuin peiliksi, heijastuspinnaksi.

Olen elänyt pitkässä suhteessa aiemminkin, mutta siitä on ikuisuus. Tuon ikuisuuden elin tapahtumarikasta elämää, tapasin paljon ihmisiä, mutten juurikaan asettunut mihinkään. Ei syntynyt suhteita, joissa olisin todella joutunut kohdakkain itseni kanssa. Kunnes tuli tämä nykyinen. Oli pakko katsoa peiliin, kun ei voinut juosta karkuunkaan. Kun nyt katsoo taaksepäin, kovin kouluni taisi kestää ensimmäiset 1,5 vuotta.

Rimpuilin toki välillä kynsin ja hampain. Joskus livistinkin, mutta tulin aina takaisin. Ja tärkeintähän tässä on se, että toinen ei koskaan lähtenyt karkuun. Laittoi kyllä rajoja omalle sietämiselleen, ja minä testasin miltei ne kaikki kuin uhmaikäinen lapsi. Olen oppinut valtavasti ja vaikka mistä - itsestäni, sitoutumisesta, luottamisesta, rakkaudesta, turvallisuudesta... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Minä olen meistä vanhempi, mutta olen saanut olla se kakara, joka en ehkä lapsuudessani koskaan ehtinyt olemaan. Tästä on nyt hyvä kasvaa!

Olen siis edelleen parisuhteessa, sitoutuneena, menossa naimiisiin. Tämä on toinen pitkä, vakava parisuhteeni. Nyt olen siis kolmekymppinen. Sinkkuvuosiakin on takana useita, osa hyvin vauhdikkaita ja osa seesteisempiä. Mitään valmista kuvaa tulevasta elämästä ei ole koskaan ollut. Olen sitä mieltä, että olen elänyt juuri niin kuin on ollut tarpeen. Olen tarvinnut raikulivuodet, olen tarvinnut aikaa olla kokonaan itsekseni. Olen etsinyt ennemminkin itseäni kuin parisuhdetta.

Kun olin ollut useita vuosia sinkkuna mietin usein, kuinka ihmeessä osaisin jakaa elämäni jonkun kanssa. Arvostin omaa tilaa, omaa aikaa, omaa rauhaa ja omaa järjestystä. Ihmettelin, kuinka siihen mahtuisi ketään muuta. Tunnistin myös pelkoa sitoutumista kohtaan. Mistä tietäisin valita oikein? Osaisinko asettua aloilleni? Entä jos en koskaan kohtaa ihmistä, jonka kanssa tunteet ja elämät kävisivät yksiin?

Sitten tuli tuo heppu. Ei, kaikki ei suinkaan ollut selvää sillä sekunnilla niin kuin aiemmassa kirjoituksessani kerroinkin. Silti rakkaus ja tahto ovat aina lopulta painaneet vaakakupissa enemmän. Olen epäröinyt, pelännyt, kyseenlalaistanut ja aina lopulta valinnut sen, mitä minulla on. Tämä on suhde, jonka eteen haluan tehdä töitä, jota haluan vaalia, jossa haluan kasvaa.

Parisuhde on aina kompromisseja, mutta suhde voi olla niiden arvoinen. Sen voi nähdä uhrautumisena, mutta sen voi myös nähdä joustamisena yhteisen hyvän eteen. Eikä vain toinen jousta, vaan molemmat joustavat tilanteen mukaan. Ollaan samalla puolella, kuten heppu aina toisinaan muistuttaa.

Olen sitä mieltä, että kun on saanut rauhassa kasvaa omaksi itsekseen, omien jalkojensa varaan, ei ole heikkoutta jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Olen joskus ennenkin sanonut, että siinä on ero - rakastaa toista, koska tarvitsee häntä tai tarvitsee toista, koska rakastaa häntä. Osaa olla myös yksin, koska oma elämä on olemassa joka tapauksessa. Sen vain haluaa jakaa tämän erityisen ihmisen kanssa.

Parisuhteen edetessä tunteet muuttuvat, seksi muuttuu, suhde muuttuu. Alkuhuuma arkistuu, mutta minkään ei sinällään tarvitse muuttua huonommaksi. Jostain luopuu, jotain saa tilalle. Se jokin voi olla arvokkaampaa kuin se, mistä on luopunut. Tämä koskee myös niitä yhden yön juttuja.

Kirsikin mainitsi pelon. Sitoutumiskammo voi olla suojautumiskeino. Kun toisesta löytää riittävästi virheitä, voi ikään kuin hyvällä syyllä jättää antautumatta alttiiksi sille, että sattuu. Kontrollifriikille parisuhde voi tuntua mahdottomalta. Toista ihmistä ei voi kontrolloida, ei hänen tekojaan, kaikista vähiten hänen tunteitaan. Suhde on puoliksi minä, puoliksi hän. Keskeneräisyyttä niin ikään on vaikea sietää ja suhde on aina tavallaan keskeneräinen. Nämä ovat olleet itselleni suuria haasteita.

Epäröin, kyseenalaistan ja pelkään edelleen. Ahdistun välillä suunnattomasti, hapuilen ulos - happea!  Usein ärsyttää niin, että päässä naksuu. Heppu tietää ja hyväksyy sen. Minä saan olla minä ja minua rakastetaan juuri minuna. Se on kuulkaa paljon ja sen merkitys minulle on ainoastaan kasvanut sen sijaan, että se tuntuisi joskus itsestäänselvyydeltä. Se on auttanut itseäni hyväksymään itseni ja nämä tunteeni. Minä nyt todellakin olen luonteeltani tällainen, ei tämä esimerkiksi miestä vaihtamalla miksikään muuttuisi. Kuten Ritakin vihjaisi, moni asia on meissä itsessämme - ei siinä toisessa ihmisessä tai suhteessa.

Kuulostaa ehkä siltä kuin tämä olisi helppoa. Ei ole, mutta tämä on kaiken työn arvoista - juuri tämän ihmisen kanssa. Mistä sen tietää? Miksi juuri tämän ihmisen kanssa? En tiedä, välillä ihmettelen sitä itsekin. Sydän vain sanoo niin.