"Yksinoleminen on valinta. Tietoinen valinta.
Siltä polulta näkee kaikki samat asiat, kokee kaikki samat tunteet - ne vain kokee yksin. Haluaako polulta koskaan poiketa, haluaako pyrkiä lauman jäseneksi joskus?"

Lainaan omaa lausettani ja palaan takaisin pohtimaan aihetta. Kaikelle on aina syynsä, niin tällekin. Osin ulkopuoliset ja onneksi - suurimmaksi osin todellakin ihan omat valinnaiset.

Mutta mietitäänpä hetki ja palataan ajassa taksepäin. Miksikö näin?

Tarina on kilometrin mittainen, joten shortcut siitä menee näin;

"Minulla on kovin eloisa parisuhde takanani. Koska meillä on kaksi yhteistä lasta, jokainen tietää- että ainakin kaksi hyvää asiaa siitä on syntynyt. Olisi kammottavaa väittää minun olleen koko ajan kurja ja kärsivä, eihän elämä koskaan ihan tuolla tavalla mene. Mutta- miksikö valitsin, kuten valitsin?

Ehkäpä tällaisten asioiden takia sitten.

Elin yli kymmenen vuoden ajan parisuhteessa, jossa minä olin perheen vastuullinen henkilö. Eksäni oli periaatteessa kaiken aikaa reissuhommissa, meillä oli aina kaksi kotia, milloin toinen missäkin. Rahaa tehtiin, sitä haettiin maailmalta, ja voi pojat - kyllä sitä sinne menikin.
Töin vuorotöitä, eksäni auttoi tyttären hoidossa, jos oli kotona, ja jos ei ollut viiihteellä. Jos oli, sinne hävisi palkka, ja monta päivää- ja siinä sitten järjesteltiin omia töitä.

Humalaista miestä haettiin, piiloteltiin, autettiin lapselta salaa sänkyyn, korjattiin repeytyneitä, oksennuksessa olevia vaatteita pois, ja pestiin yömyöhään- ettei tytär näe.
Krapulapäivinä oltiin hiljaa, muutoin kutsui maailma taas, tai kovin oli äkkiväärä mies silloin.

Elämä meni, asiat olivat paremmin, huonommin ja poikakin syntyi tähän maailmaan.

Mukana oli välillä sairaalaa, poliisia, monen päivän katoamisia. Pankkikortin kuoletuksia, isoja lainoja. Yöllisiä puhelinsoittorumbia, oikeaa huolta ja hätää.

Mutta  vuosien saatossa kaikki muuttui. Huolesta ja hädästä tuli inho. Inho petettyjä lupauksia kohtaan. Inhoa kaikkea kohtaan. Inhosin elämäääni, en todellakaan ollut onnellinen. Kukaan meistä ei ollut.

Inhosta kasvoi katkeruus ja viha. Vihasta kasvoi voima.

Yhtenä yönä raahatessani sataa kiloa kotiin.. - juniori seisoi lentokonepyjama päällä oven suussa. Kuinka häpesin.

Yhtenä päivänä hän saapui kaikkien pihan lasten iloksi tuhannen päissään kotiin, ja kuinka tytär pelästyi. Hän itki kauhuissaan ja paniikissa kaksi päivää. Hänen suuri sankarinsa. Isänsä.

Kuinka häpesin.
Paljon muutakin sattui ja tapahtui. Ilo sammui silmistäni, ja elämä pakeni käsistä. Elämästä, arjesta tuli suorittamista, velvollisuutta.

On vain hetkiä elämässä, jolloin tietää. Joku pisara tulee yli. Niin kävi minullekin.

Jokainen meistä haluaa olla onnellinen tässä elämässä. Samoin minä.
Halusin olla rakastettu. Nainen. Hyvänä pidetty. Tuettu. Kannustettu. Uskottu. Ystävä. En muuten tainnut olla juurikaan mitään niistä.
Olin helvetin hyvä organisaattori, ja minuun saattoi aina luottaa.
Aikamoiset edellytyksen parisuhteelle? Ei minustakaan.

Luin Herkun kirjoitusta hymy suupielessä karehtien ja mielessäni ajattelin tuon naisen olevan onnekas. Juuri hänen mainitsemansa asiat tekevät suhteesta sen- minkä sen kuuluisi olla- sanon sen hänen sanoillaan mutta omikseni ne muokaten.
"On oma, ja yhteinen elämä - kaikki tuo yhdessä"

Minä valitsin oman tieni. Tämä tie oli varmaan osin pakkokin valita. Mutta tämä oli hyvä valinta. Viihdyn itsekseni, elämääni- aikuisuuttani etsien,  paikkaani tapaillen ja silmiäni availlen.
Nautin vallattoman paljon uusista, pienistäkin tilanteista- ilman pelkoa. Kukaan ei suutu, henkisen väkivallan uhka ja alaslyömiseni elämästä on poistunut.
Moni naurettavan pieni asia on minulle uusi. Ne ovat jääneet näkemättä ja kokematta- nyt minulla on kaikkeen mahdollisuus.

Nautin äärimmäisen itsekkäästi kaikesta ihanasta, hyvästä- yksin, tai lasteni kanssa. Koitan valaa kotiin ilon ja turvallisuuden ilmapiiriä- osin surkesti moisessa epäonnistuen.
Koitan olla läsnä. Juuri tällä siunaaman sekunnilla, ja nauttia. Pelkäämättä huomista päivää, sillä nyt ei tarvitse enää.
Olen itsekseni. (Kiitos Herkku.)
Olen yksin, ehkä nuo ovat samaa tarkoitava sana. Ehkä ei. Kuvaavia, hienoja silti. Osa minua. Kyllä.

Nautin kun kukaan ei lupaa minulle mitään- ja vedä mattoa jalkojeni alta pois. En halua minulle mitään luvattavan.
En vielä todella pitkään aikaan. Ehkä joskus. Toivottavasti joskus. Se tarkoittaa silloin sitä, että olen riittävän vahva pettymäänkin.
Haluan nauttia ilon palaamisesta silmiini, ja aidon hymyn näkemisestä huulillani useammin.

Nyt haluan nauttia vaan tästä. Oikeasti nauttia tästä kohden elämää."

Oliko tämä minun tarinani? Päätä sinä.