Hieno aihe, Vintti!
Itkua on niin monenlaista, kuten
kirjoitit. On surua, kipua, iloa. Tyhjentävää ja täyttävää. On
väsymyksen, loppuunkulumisen itkua ja raivonkuohahdusten kyyneleitä.
Viime vuosina olen tullut herkemmäksi, kaikki lapsia sivuava koskettaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Onko se itkua?
Kun
pienimmäiseni oli vastasyntyneenä sairaalassa, silloin tuntemattoman
ajan, menimme lasten kanssa perhekerhoon. Illan päätteeksi lauletiin
lastenvirsi "ystävä sä lapsien". Minä en kuullut virrestä mitään muuta
kuin "katso minuun pienehen" ja ajattelin omaa pientäni,
sikiönnäköistä, olemattoman laihaa, liki kämmenelle mahtuvaa. Istuin
eteisen naulakossa ja itkin. Sen jälkeen kaikki assosiaatiot pieneen
ovat laukaisseet minussa tämän reaktion. Vieläkin kun olimme
kastejuhlassa, jossa laulettiin sama virsi. Vaikka minun pieneni oli jo
isona ja touhukkaana isänsä sylissä.
Ne silloiset itkut olivat ehkä
eniten itsensä itkemistä. Ei niinkään sen lapsen, itsensä. Oman
jaksamisen. Helpotuksen, sellaisina päivinä kun siihen oli aihetta.
Liikutuksen.
Hyvässä syvässä itkussa on jotain niin puhdistavaa.
Sellaisen itkun jälkeen on puhdistunut, tyhjentynyt ja täyttynyt olo
yhtä aikaa.
Katkeruuden itkusta jää tukkoinen olo, samoin
itsesäälin. Parasta on vapauttava itku, sellainen kuuman suihkun ja
suklaan itku, hyväätekevä, ravisteleva.
keskiviikko, 24. toukokuu 2006