Hieno aihe, Vintti!

Itkua on niin monenlaista, kuten kirjoitit. On surua, kipua, iloa. Tyhjentävää ja täyttävää. On väsymyksen, loppuunkulumisen itkua ja raivonkuohahdusten kyyneleitä.
Viime vuosina olen tullut herkemmäksi, kaikki lapsia sivuava koskettaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Onko se itkua?

Kun pienimmäiseni oli vastasyntyneenä sairaalassa, silloin tuntemattoman ajan, menimme lasten kanssa perhekerhoon. Illan päätteeksi lauletiin lastenvirsi "ystävä sä lapsien". Minä en kuullut virrestä mitään muuta kuin "katso minuun pienehen" ja ajattelin omaa pientäni, sikiönnäköistä, olemattoman laihaa, liki kämmenelle mahtuvaa. Istuin eteisen naulakossa ja itkin. Sen jälkeen kaikki assosiaatiot pieneen ovat laukaisseet minussa tämän reaktion. Vieläkin kun olimme kastejuhlassa, jossa laulettiin sama virsi. Vaikka minun pieneni oli jo isona ja touhukkaana isänsä sylissä.
Ne silloiset itkut olivat ehkä eniten itsensä itkemistä. Ei niinkään sen lapsen, itsensä. Oman jaksamisen. Helpotuksen, sellaisina päivinä kun siihen oli aihetta. Liikutuksen.

Hyvässä syvässä itkussa on jotain niin puhdistavaa. Sellaisen itkun jälkeen on puhdistunut, tyhjentynyt ja täyttynyt olo yhtä aikaa.
Katkeruuden itkusta jää tukkoinen olo, samoin itsesäälin. Parasta on vapauttava itku, sellainen kuuman suihkun ja suklaan itku, hyväätekevä, ravisteleva.