Olen herkkä, ehkä turhankin herkkä. Itken paljon. Olen kuitenkin ehkä hieman kovettunut, enkä itke niin paljon kuin ennen itkin. Kuitenkin tunnusomaista lähes jokaisessa itkussani on jo pitkään ollut se, että se täytyy peittää, oli syy itkuun mikä tahansa.
 
Syitä itkun peittelyyn löytyy lapsuudesta, kahdeltakin taholta. Äitini toisinaan oli sitä mieltä että itkin liikaa, olin liian herkkä, hän saattoi hermostua tai suuttuakin joskus itkuistani. Ehkä kuitenkin suurempii syypää löytyy koulusta. Olin koulukiusattu, haukuttu. Jos pillahdin itkuun kiusaajien nähden, se oli kuin olisi heittänyt bensaa liekkeihin. Tosin en osannut kovettaa itseäni tarpeeksi ajoissa suojellakseni itseäni heiltä, kovetuin vasta aikuisena.
 
Todellakin pyrin peittämään kyyneleeni ja itkuni kaikilta, niin vierailta kuin tutuiltakin. Kun koiramme (tai lapsuudenkotini koira) kuoli 7 vuotta sitten, itkin viikkoja, kuukausia, mutta aina yksin iltaisin sängyssä. Jos suutun ja loukkaannun miehelleni, menen sänkyyn itkemään, pois hänen luotaan - jos olemme samassa sängyssä, käännän selkäni. Jos jokin elokuva, esitys, televisio-ohjelma tai vastaava saa kyyneleet silmiini, käännän pääni pois, yritän peitellä.
 
Itken perheeni nähden yleensä vain silloin kun mitta täyttyy, vuotaa yli äyräidensä. Kun lapset eivät kaikista yrityksistäni huolimatta tottele, mahdollisesti jopa tahallaan ärsyttävät ja kun tuntuu että koko maailma kaatuu niskaan. Näin kun käy on itkuni hysteeristä parkua, kovaäänistä, lähes huudonomaista, ja sitä ei voi hillitä. Se on epätoivoinen avunhuuto. Lapset, tai ainakin tyttöni yleensä säikähtää sitä, rupeaa itsekin itkemään, poikakin saattaa pillahtaa itkuun. Onneksi nämä kohtaukset ovat suhteellisen harvinaisia.
 
Itken kuitenkin aika monesta eri syystä. Liikutuksesta, surusta, myötätunnosta, ilostakin välillä ja kivusta. Tosin nykyään jos esimerkiksi lyön itseni johonkin, venäytän nilkan tai kaadun yleensä puoliksi nielaisen pintaan pulppuavat kirosanat (lasten kuullen ainakin pyrin ne nielaisemaan), puren hammasta ja taistelen kyyneliä vastaan. Itken myös avuttomuudesta, turhautuneisuudesta. En enää pystynyt pidätelemään itkuani sairaalassa lääkärin edessä, kun minua oli pompoteltu jo tarpeeksi, yksi lääkäri oli luvannut että lapsi syntyy tavalla tai toisella pian, tämä lääkäri meinasi lähettää kotiin odottelemaan. Osoitin turhautuneisuuteni, loukkasin ehkä lääkärin ammattiylpeyttä koska hän hammasta purren teki päätöksen että seuraavana päivänä käynnistellään. Tämä oli tytärtäni vielä odottaessa. En muista reaktiotani hänen syntyessään, itkinkö vai miten reagoin.
 
Poikani, esikoiseni, syntymän muistan. Muistan itkeneeni ja nauraneeni yhtä aikaa kun kuulin ensimmäisen parkaisun sermin takaa. Itkin lisää kun soitin heräämöstä äidilleni kertoakseni pojan syntyneen, itkimme yhdessä puhelimen molemmissa päissä. Liikutuin myös kyyneliin poikani esikoulunpäätöksessä.
 
Tirautan kyyneleitä myös esimerkiksi esityksissä jotka saavat tunteeni vellomaan. Riverdance, oikein kaunis kuorolaulu tai muu vaikuttava esitys ja padot murtuvat. Omien lasteni esitykset eivät vielä jostain syystä ole kyyneliä nostattaneet, hymyn ja ilon tunteet kylläkin, yleensä. Elokuvien onnelliset loput tai surulliset kohtaukset saavat myös kyyneleet silmiin.
 
Paljon mutta salaa. Ainoastaan minä tiedän tarkkaan kuinka paljon itken. Ehkä nytkin jätin monta asiaa kertomatta - tahallani vai tahattomasti, se onkin sitten eri asia.