Olen herkkä, ehkä turhankin herkkä. Itken paljon. Olen kuitenkin ehkä
hieman kovettunut, enkä itke niin paljon kuin ennen itkin. Kuitenkin
tunnusomaista lähes jokaisessa itkussani on jo pitkään ollut se, että
se täytyy peittää, oli syy itkuun mikä tahansa.
Syitä itkun peittelyyn löytyy lapsuudesta, kahdeltakin taholta. Äitini
toisinaan oli sitä mieltä että itkin liikaa, olin liian herkkä, hän
saattoi hermostua tai suuttuakin joskus itkuistani. Ehkä kuitenkin
suurempii syypää löytyy koulusta. Olin koulukiusattu, haukuttu. Jos
pillahdin itkuun kiusaajien nähden, se oli kuin olisi heittänyt bensaa
liekkeihin. Tosin en osannut kovettaa itseäni tarpeeksi ajoissa
suojellakseni itseäni heiltä, kovetuin vasta aikuisena.
Todellakin pyrin peittämään kyyneleeni ja itkuni kaikilta, niin
vierailta kuin tutuiltakin. Kun koiramme (tai lapsuudenkotini koira)
kuoli 7 vuotta sitten, itkin viikkoja, kuukausia, mutta aina yksin
iltaisin sängyssä. Jos suutun ja loukkaannun miehelleni, menen sänkyyn
itkemään, pois hänen luotaan - jos olemme samassa sängyssä, käännän
selkäni. Jos jokin elokuva, esitys, televisio-ohjelma tai vastaava saa
kyyneleet silmiini, käännän pääni pois, yritän peitellä.
Itken perheeni nähden yleensä vain silloin kun mitta täyttyy, vuotaa
yli äyräidensä. Kun lapset eivät kaikista yrityksistäni huolimatta
tottele, mahdollisesti jopa tahallaan ärsyttävät ja kun tuntuu että
koko maailma kaatuu niskaan. Näin kun käy on itkuni hysteeristä parkua,
kovaäänistä, lähes huudonomaista, ja sitä ei voi hillitä. Se on
epätoivoinen avunhuuto. Lapset, tai ainakin tyttöni yleensä säikähtää
sitä, rupeaa itsekin itkemään, poikakin saattaa pillahtaa itkuun.
Onneksi nämä kohtaukset ovat suhteellisen harvinaisia.
Itken kuitenkin aika monesta eri syystä. Liikutuksesta, surusta,
myötätunnosta, ilostakin välillä ja kivusta. Tosin nykyään jos
esimerkiksi lyön itseni johonkin, venäytän nilkan tai kaadun yleensä
puoliksi nielaisen pintaan pulppuavat kirosanat (lasten kuullen ainakin
pyrin ne nielaisemaan), puren hammasta ja taistelen kyyneliä vastaan.
Itken myös avuttomuudesta, turhautuneisuudesta. En enää pystynyt
pidätelemään itkuani sairaalassa lääkärin edessä, kun minua oli
pompoteltu jo tarpeeksi, yksi lääkäri oli luvannut että lapsi syntyy
tavalla tai toisella pian, tämä lääkäri meinasi lähettää kotiin
odottelemaan. Osoitin turhautuneisuuteni, loukkasin ehkä lääkärin
ammattiylpeyttä koska hän hammasta purren teki päätöksen että
seuraavana päivänä käynnistellään. Tämä oli tytärtäni vielä odottaessa.
En muista reaktiotani hänen syntyessään, itkinkö vai miten reagoin.
Poikani, esikoiseni, syntymän muistan. Muistan itkeneeni ja nauraneeni
yhtä aikaa kun kuulin ensimmäisen parkaisun sermin takaa. Itkin lisää
kun soitin heräämöstä äidilleni kertoakseni pojan syntyneen, itkimme
yhdessä puhelimen molemmissa päissä. Liikutuin myös kyyneliin poikani
esikoulunpäätöksessä.
Tirautan kyyneleitä myös
esimerkiksi esityksissä jotka saavat tunteeni vellomaan. Riverdance,
oikein kaunis kuorolaulu tai muu vaikuttava esitys ja padot murtuvat.
Omien lasteni esitykset eivät vielä jostain syystä ole kyyneliä
nostattaneet, hymyn ja ilon tunteet kylläkin, yleensä. Elokuvien
onnelliset loput tai surulliset kohtaukset saavat myös kyyneleet
silmiin.
Paljon mutta salaa. Ainoastaan minä tiedän
tarkkaan kuinka paljon itken. Ehkä nytkin jätin monta asiaa kertomatta
- tahallani vai tahattomasti, se onkin sitten eri asia.
maanantai, 29. toukokuu 2006