Aihe on pyörinyt paljon mielessä viime aikoina. Sillä tavalla syvällä ja sillä tavalla aristava kohta tämä aihe, ettei tunnu luontevalta levittää kaikkea tähän. Hajanaisia ajatuksia siis, vähän sieltä ja vähän täältä, pinnalta.

En muista koskaan erityisesti hävenneeni itkemistä. Siitä olen onnellinen. Sen sijaan koen, että itkulleni ei ole aina ollut tilaa. Ensisijaisempaa on ollut selviytyminen. Kriisissä ei itketä, kriisissä toimitaan, ehkä huolehditaan muistakin. Varmaan enemmän kuin mistään muusta, olen itkenyt helpotuksesta kriisin lauettua. Silloin, kun itku vielä tuli.

Myöhemmin itkun on varmimmin laukaissut väsymys. Väsymys tai epätoivo. Joskus ne ovat sama asia.

Tiedän, että sisälläni on valtavat määrät surua ja itkemätöntä itkua. En enää muista, missä vaiheessa itkulle ei enää yksinkertaisesti ollut tilaa tai voimia. Tämä on siis minun kokemukseni. Ehkä todellisuudessa olisi ollut, mutta kun elää siinä hetkessä sitä elämää kuin elin, ei ole muuta kuin oma kokemus. Tiedän, että itkua ei pitäisi padota. Tiedän, että itku on puhdistavaa ja kaipaan sitä. Se ei vain tule, enkä voi sitä pakottaa.

Ehkä jokin minussa odottaa sopivaa hetkeä, kerää voimia, varaa aikaa, ottaa tukea. Itkuni on työlästä ja painavaa. Saan valtavan päänsäryn, silmät turpoavat ulos päästä, menen ihan tukkoon. Ehkä se on sellaista, koska en ole saanut itkeä loppuun. Ehkä estän itse itseäni, en ole ihan selvillä syistä. Siitä itkun jälkeisestä huojennuksesta ja keveydestä on kauan, kun olen sen viimeksi kokenut.

Jotain on kuitenkin elossa - myötätunto, eläytyminen. Asiakas soittaa ja murtuu itkuun kesken puhelun. Tunnen toisen hädän fyysisenä möykkynä rinnassani ja kyyneleet pyrkivät melkein väkisin silmiini. Ammattitaito suojaa, mutta välittäminen tulee - niin kuin mielestäni pitääkin - jostain hyvin syvältä, vilpittömänä. Koskettava hetki televisiossa tuo kyyneleet silmiin. Kuivaan ne nopeasti tai itku tyrehtyy itsestään pian. Liian pian. En osaa vielä muutakaan. Vielä.