Aihe on pyörinyt paljon mielessä viime aikoina. Sillä tavalla syvällä
ja sillä tavalla aristava kohta tämä aihe, ettei tunnu luontevalta
levittää kaikkea tähän. Hajanaisia ajatuksia siis, vähän sieltä ja
vähän täältä, pinnalta.
En muista koskaan erityisesti hävenneeni itkemistä. Siitä olen
onnellinen. Sen sijaan koen, että itkulleni ei ole aina ollut tilaa.
Ensisijaisempaa on ollut selviytyminen. Kriisissä ei itketä, kriisissä
toimitaan, ehkä huolehditaan muistakin. Varmaan enemmän kuin mistään
muusta, olen itkenyt helpotuksesta kriisin lauettua. Silloin, kun itku
vielä tuli.
Myöhemmin itkun on varmimmin laukaissut väsymys. Väsymys tai epätoivo. Joskus ne ovat sama asia.
Tiedän, että sisälläni on valtavat määrät surua ja itkemätöntä itkua.
En enää muista, missä vaiheessa itkulle ei enää yksinkertaisesti ollut
tilaa tai voimia. Tämä on siis minun kokemukseni. Ehkä todellisuudessa
olisi ollut, mutta kun elää siinä hetkessä sitä elämää kuin elin, ei
ole muuta kuin oma kokemus. Tiedän, että itkua ei pitäisi padota.
Tiedän, että itku on puhdistavaa ja kaipaan sitä. Se ei vain tule, enkä
voi sitä pakottaa.
Ehkä jokin minussa odottaa sopivaa
hetkeä, kerää voimia, varaa aikaa, ottaa tukea. Itkuni on työlästä ja
painavaa. Saan valtavan päänsäryn, silmät turpoavat ulos päästä, menen
ihan tukkoon. Ehkä se on sellaista, koska en ole saanut itkeä loppuun.
Ehkä estän itse itseäni, en ole ihan selvillä syistä. Siitä itkun
jälkeisestä huojennuksesta ja keveydestä on kauan, kun olen sen
viimeksi kokenut.
Jotain on kuitenkin elossa - myötätunto,
eläytyminen. Asiakas soittaa ja murtuu itkuun kesken puhelun. Tunnen
toisen hädän fyysisenä möykkynä rinnassani ja kyyneleet pyrkivät
melkein väkisin silmiini. Ammattitaito suojaa, mutta välittäminen tulee
- niin kuin mielestäni pitääkin - jostain hyvin syvältä, vilpittömänä.
Koskettava hetki televisiossa tuo kyyneleet silmiin. Kuivaan ne
nopeasti tai itku tyrehtyy itsestään pian. Liian pian. En osaa vielä
muutakaan. Vielä.
tiistai, 30. toukokuu 2006