Herätänpä vähän keskustelua romanttisuudesta, oman outouteni valossa.
Vai onko se pimeyttä, hehehe? Olenkohan jotenkin outo naiseksi kun koen
romanttisuuden aavistuksen verran ahdistavaksi. Se on kieputtanut
pientä mieltäni useaan otteeseen elämässä, silloin kun olen joutunut
sen kohteeksi. Naisethan varmaan typillisesti haaveilevat
romantiikanhohtoisesti häistä ja prinsseistä. Suutelevat
vastentahtoisesti sammakkoa jotta se muuttuisi prinssiksi. Minusta se
sammakko on söpömpi kuin prinssi.
Lapsuus ja nuoruus tuli aika lailla romantiikalta rauhassa eletyksi in
Tampere, Finland. Kyllähän jo peruskoulussa joku poitsu kiikaroi luokan
toiselta puolelta häiritsevästi mutta tamperelaiset pojat ja miehet
eivät älynneet naiskauneutta arvostaa. Ehkä ylitarjonnan vuoksi. Heille
ei sitten kehittynyt romanttisia käytöstapojakaan. Kuulin myöhemmin
suuressa maailmassa huhuja Tampereen maineesta naiskauneuden
tyyssijana.
Tamperelaisperäinen maailmani keikahti pahan
kerran kun menin Italiaan, ensin lasta hoitamaan ja sitten
opiskelemaan. Voi ihme mikä ihailijoiden parvi pyrähti tielleni missä
sitten kuljinkin. Mitkä romanttiset ja tunteelliset vuodatukset
valelivat olemustani. En halunnut ketään loukata mutta kärpäslätkällä
olisin mieluusti läiminyt ympärilleni. Missään ei saanut olla rauhassa,
ja kerran viikossa joku rakastui minuun kuolettavasti. Tuntui että
italialaanoja ei mikään muu kiinnostanutkaan kuin naiskauneus ja
rakastuminen ja rakastuneena oleminen. Se tuntui jo ylittävän
romanttisuuden rajat. En tiedä mikä heitä riivasti. Vai minäkö vain
vieroksuin moista palvontaa? Saattoi olla joku keinulautaeffekti TRE -
Italia.
Olen tietenkin itsekin kokenut romanttisia tunteita
ja ollut toivotusti romantiikan kohteena, silloin kun on kyseessä ollut
molemminpuolinen ihastus tai rakastuminen. Mutta niistäkin kerroista
muistan pientä kiusaantunutta allergista kutinaa kärsineeni.
Mitä naiset yleensä kaipaavat mieheltä seurusteluaikana? Mitä romantiikka oikein on? Tai mitä se ei ole?
tiistai, 4. huhtikuu 2006