Herätänpä vähän keskustelua romanttisuudesta, oman outouteni valossa. Vai onko se pimeyttä, hehehe? Olenkohan jotenkin outo naiseksi kun koen romanttisuuden aavistuksen verran ahdistavaksi. Se on kieputtanut pientä mieltäni useaan otteeseen elämässä, silloin kun olen joutunut sen kohteeksi. Naisethan varmaan typillisesti haaveilevat romantiikanhohtoisesti häistä ja prinsseistä. Suutelevat vastentahtoisesti sammakkoa jotta se muuttuisi prinssiksi. Minusta se sammakko on söpömpi kuin prinssi.

Lapsuus ja nuoruus tuli aika lailla romantiikalta rauhassa eletyksi in Tampere, Finland. Kyllähän jo peruskoulussa joku poitsu kiikaroi luokan toiselta puolelta häiritsevästi mutta tamperelaiset pojat ja miehet eivät älynneet naiskauneutta arvostaa. Ehkä ylitarjonnan vuoksi. Heille ei sitten kehittynyt romanttisia käytöstapojakaan. Kuulin myöhemmin suuressa maailmassa huhuja Tampereen maineesta naiskauneuden tyyssijana.

Tamperelaisperäinen maailmani keikahti pahan kerran kun menin Italiaan, ensin lasta hoitamaan ja sitten opiskelemaan. Voi ihme mikä ihailijoiden parvi pyrähti tielleni missä sitten kuljinkin. Mitkä romanttiset ja tunteelliset vuodatukset valelivat olemustani. En halunnut ketään loukata mutta kärpäslätkällä olisin mieluusti läiminyt ympärilleni. Missään ei saanut olla rauhassa, ja kerran viikossa joku rakastui minuun kuolettavasti. Tuntui että italialaanoja ei mikään muu kiinnostanutkaan kuin naiskauneus ja rakastuminen ja rakastuneena oleminen. Se tuntui jo ylittävän romanttisuuden rajat. En tiedä mikä heitä riivasti. Vai minäkö vain vieroksuin moista palvontaa? Saattoi olla joku keinulautaeffekti TRE - Italia.

Olen tietenkin itsekin kokenut romanttisia tunteita ja ollut toivotusti romantiikan kohteena, silloin kun on kyseessä ollut molemminpuolinen ihastus tai rakastuminen. Mutta niistäkin kerroista muistan pientä kiusaantunutta allergista kutinaa kärsineeni.

Mitä naiset yleensä kaipaavat mieheltä seurusteluaikana? Mitä romantiikka oikein on? Tai mitä se ei ole?