Täällä on minulle yllättävän paljon ei-juovia ihmisiä. Positiivista on
se, että koskaan ei tule ajatelleeksi raittiiden ihmisten blogeja
lukiessa, että "tuo on nyt se joka ei sitten juo yhtään viinaa. Ei
sitten yhtään! Erikoista!"
Olen ollut aikanani baarissa töissä seitsemän vuotta. Se oli erittäin
sisäänpäin lämpiävä paikka, jossa työntekijät olivat hyviä ystäviä,
asuivat keskustan tuntumassa ja meitä kaikkia yhdisti se, että joimme
kuin sienet. Töiden jälkeen pidimme baarissa jatkoja, joissa
konttasimme lattioilla tai lähdimme vihonviimeiseen yöbaariin työn
jälkeen tinttaamaan parit jallut kaljan kanssa. Kaikki mokailivat,
olivat krapuloissaan töissä ja viettivät vapaa-aikansakin baarissa. Jos
halusi kuulua porukkaan, oli kännättävä.
Minulla oli selkeä
työvuorolista joka ei paljoa vaihdellut, joten sain lapsen aina hoitoon
työilloiksi tai vähintään naapuri piti vahtia kun hän nukkui kotona.
Aina, kun lapsi oli hoidossa, olin baarissa. Töissä tai vapaalla, asuin
siellä. Totuin juomaan uskomattomia määriä. Jallua ja kossua, kaljaa ja
siideriä, viiniä ja liköörejä, drinkkejä, mikä tahansa kelpasi.
Krapulat alkoivat olla infernaalisia, saatoin oksentaa puolestapäivästä
puoleenyöhön ja maata lattialla vannomassa etten koskaan joisi enää
pisaraakaan. Heti, kun neste pysyi sisällä, aloin kitata alkoholia
sisuksiini.
En tässä halua puhua muista päihteistä
sen enempää, kuin että parin vuoden jälkeen olin niin loppu, että piti
alkaa muiden aineiden käyttö. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten päätin
lopettaa baarityöt ja olla kotona ja enemmän läsnä poikani kanssa,
iskivät henkiset ja fyysiset vieroitusoireet viinasta ja
baariyhteisöstä. Vapisin kuin horkassa ja mietin kuumeisesti, mistä
kaikesta jään paitsi kun en mene kaupunkiin vaan olen viikonloput ja
kaikki illat kotona ja juon teetä. Baari jäi puolen vuoden aikana
melkein kokonaan. En kuulunut enää juoppo-baarityöntekijä-remmiin,
joten minua ei myöskään kutsuttu enää mihinkään. Onneksi. Aluksi surin
kavereideni menetystä mutta pian tajusin ketkä olivat ystäviäni ja
ketkä vain viinakavereita. Se selvisi hyvin helposti.
Kaksi ja puoli vuotta olen siis ollut kotona ja vähentänyt ja
vähentänyt edelleen ulkonakäymistä. Tänään menin entiselle
työpaikalleni ja pelkäsin.Viimeksi taisin käydä siellä ovelta
kurkkaamasa tammikuun alussa. Istuin yksin nurkassa enkä saanut juotua
siideriäni, kun tunsin itseni niin ulkopuoliseksi ja säälittäväksi.
Ystäväni tiskin takaa lopetti työt ja halusi jäädä juomaan kanssani.
Sain alas kaksi pulloa siideriä koko illan (17-23) aikana ja kaksi
huikkaa punaviinilasista. Ryntäsin ulos ja oksensin ratikkapysäkille.
Ystäväni jäi juomaan viidettä 24cl:n punaviinilasiaan ja vaikutti vain
hyvin lievästi hiprakkaiselta.
Kotona juon muutamana
iltana viikossa vähän punkeroa tai siideriä. Mies juo kaljan töistä
tultuaan ja ehkä toisen illalla. Joskus menee useammin ja joskus
harvemmin. Juon vain sen verran kuin maistuu, vältän humalaa viimeiseen
asti. Pelkään melkein hysteerisesti humaltumista ja kontrollin
menetystä. Hyvin harvoin käyn missään istumassa iltaa ja juomassa.
Aina, kun olen käynyt, olen sännännyt kotiin heti kun olen tuntenut
että saatan alkaa tässä piakkoin päihtymään.
Poikani
on ihan luontevasti mukana katsomassa leffoja ja syömässä kun juomme
viinimme tai siiderimme. En ole koskaan humalassa hänen edessään eikä
hän pelkääkään sitä. Häntä ei alkoholi kiinnosta, mutta olettaisin
senkin tulevan kokeiluun jossain vaiheessa.
Minä en
pode syyllisyyttä nykyisestä alkoholinkäytöstäni tai siitä että nautin
juomani lapsen läsnäollessa. Hän on tietämätön baarinaikaisista
sekoiluistani ja saattoi nähdä minut kyllä krapulassa, mutta ei koskaan
missään alkoholimyrkytys-krapulassa.
Välillä mietin,
että pitäisikö jättää alkoholi kokonaan pois ja puhdistautua (ennen
pidin pitkiä, vuoden-puolentoistakin juomattomia kausia) mutta täytyy
myöntää, että nautin siitä niin paljon, että en halua. Minun piti
ilmeisesti käydä tämäkin homma hoitamassa kantapään kautta. Alle
kolmekymppisenä rakastin ryyppäämistä ja olin varsin hulvatonta
juomaseuraa, mutta kun pääsin morkkisten yli ja aloin tarkastelemaan
sitä touhua vähän kauempaa, huomasin, että en osannut olla selvinpäin.
Se oli liian pelottavaa.
Täysraittius tuntuu tällä
hetkellä minulle vieraalta. Olen addikti joka ei hillu vaikutuksen
alaisena vaan joka lääkitsee itseään, tarvittavalla määrällä ettei tule
sairaaksi.
En katso kieroon raittiita ihmisiä enkä ala
kyselemään, että miksi et juo, että onhan siihen oltava pätevä syy!
Mutta en myöskään halua, että raittiit ihmiset tulevat kyselemään, että
miksi tarvitsen viinaa/lääkettä tai enkö osaa pitää hauskaa selvinpäin.
Ajattelen, että jokaisella on henkilökohtainen suhde alkoholiin ja
päihteisiin eikä aikuisten ihmisten kesken olla tilitysvelvollisia,
jollei ketään käytöllä vahingoiteta.
-minh-
lauantai, 1. huhtikuu 2006