Minä olin lapsena kai jonkin sortin poikatyttö. En ollut välttämättä kovin poikamainen, mutten kyllä koskaan mikään prinsessatyyppikään. Leikin legoilla, riivin rusetit hiuksistani, pakotin äidin palauttamaan rimssumekot kauppaan ja niin edelleen. Nykyään naureskelen, kuinka olen epäonnistunut tyttöydessä: en meikkaa, en käytä korkokenkiä, en ole söpö tai suloinen. Tuollaiset lokeroimiset ovat tietenkin ihan nurinkurisia, mutta stereotypiostahan se paras huumori revitään.

Huumori onkin avainsana. Välillä on hirveän hauskaa olla tyttö pahinta laatua. (Niin, minä vielä tytöttelen itseäni, kun en osaa ajatella olevani nainen. Ehkä pikkuhiljaa pitäisi.) Suurin osa ystävistäni on tyttöjä, ja kunhan irtoamme moottoripyörien tai tietokoneiden kimpusta, voimme kokoontua kikattelevaksi tyttölaumaksi, joka puhuu siitä, mistä stereotypioiden mukaan pitääkin: vaatteista, suklaasta ja pojista. Klassiset illanvieton aloittelut tyttöporukassa ovat juuri tällaisia tilanteita. On mainiota heittäytyä rooliinsa oikein kunnolla – vääntäytyä sukkahousuihin, taistella peilitilasta, pöyhöttää hiuksia ja hihitellä kuin vähä-älyinen. Ei ole ongelmaa, jota tyttöilymenetelmällä ei saisi ratkottua. Joukossa tyttöys tiivistyy ja kauneusvinkkejä tai parisuhdesorvausta esiintyy niin paljon, että päässä surraa. Neuvojen toimivuus on aivan eri asia, mutta pääasia onkin höpsöttelyn seassa purkaa mieltä ja pitää hauskaa.

Olen itse aina kammonnut kiljahtelevia tyttöjoukkoja tai kaakattavia naisporukoita, mutta nyt myönnän avoimesti olevani osa sellaista aina silloin tällöin. En kuitenkaan aina, ja se onkin se pointti. On mahdotonta kuvitella, että olisin edes kymmenesosan ajastani hihittelevä kimalleprinsessa. En jaksa puhua pojista tai miehistä joka päivä, enkä kestä jatkuvaa peiliintuijottelua ja ulkonäön ruotimista. Arkielämääni kuuluu makkaran popsiminen ja insinööriopinnot, eikä huulikiillot ja kimalletopit. Olen osa-aikatyttöilijä ja se sopii minulle hyvin.