Ah, valistajaäidit! Kuten Herkkukin, kavahdan heitä.
Minusta on merkillistä, miten nimenomaan lapsista puhuttaessa
ihan tolkullisenkin oloiset ihmiset lakkaavat kunnioittamasta kenenkään
muun mielipiteitä kuin omiaan. Lasten kasvatukseen on vain yksi oikea
tapa, ja kuten tuossa alempana todettiin, niin on synnyttämiseenkin,
muka. Ylipäätään oma valinta lasten hankkimisen suhteen on muka ainoa
oikea mahdollisuus. Pitää valita puolensa ajoissa; tässä sodassa niitä
puolia ei nimittäin ole kuin kaksi.
Hyväksyn (pitkin
hampain) sen, että juuri perheellistyneet ystävättäret tai oma äitini
kärttää jatkuvasti milloinka meillä lisäännytään. Se on jotenkin
ymmärrettävää, vaikkei meillä (vielä?) lapsia suunnitella.
En
hyväksy sitä, että lapsen tekeminen esitetään pyhänä tehtävänä, joka
jokaisen naisen tulisi elämässään toteuttaa. En hyväksy sitä, että
äitiys olisi ainoa tapa olla kokonaan nainen, ainoa tapa suorittaa
elämä hyväksyttävästi. Enkä varsinkaan hyväksy sitä, että äitiys
nähdään päämääränä, johon saa pyrkiä millä keinolla hyvänsä.
Kauhistelin tässä hiljattain tuttavalle juttua, jossa vauvakuumeilevaa
vaimoa neuvottiin huijaamaan vauvoja pelkäävää puolisoaan niin, että
hän jättäisi e-pillerit ottamatta ja tulisi muka vahingossa raskaaksi.
Tuttava nauroi minulle ymmärtämättömälle. Tuollaistahan kuulemma
tekevät lähes kaikki naiset, siitä ei vain puhuta. Oma biologinen
kelloni taitaa olla pahasti jäljessä tai kokonaan hukkunut, kun minusta
mokoma vaikuttaa täysin moraalittomalta. Ei paljoa ainakaan tarvitse
puhua mistään kumppanuudesta tai rakkaudesta, jos sen puolison näkee
pelkkänä siittäjänä, jolle sopii valehdella näin isoissa asioissa.
Lapset voivat jollekulle olla se elämän tarkoitus tai yksi niistä,
mutteivät kaikille eikä millä hinnalla hyvänsä.
Toisaalta en
käsitä tai hyväksy myöskään tiettyjen lapsettomien ihmisten tapaa
glorifioida omaa valintaansa. Lapsettomuudesta puhutaan siihen sävyyn,
että puhuja esittää olevansa jotenkin älykkäämpi kuin muut,
lapsettomuus on hip ja cool ja osoitus itsenäisestä ajattelusta.
Koti-isä tai äiti on itsevarman lapsettoman mielestä naurettava hahmo,
luuseri ja luovuttaja. Itsemainostusta seuraa sitten se ruikutusosasto:
lapseton katsoo, että hänellä on oikeus lapsettomaan maailmaan, jossa
häntä ei häiritä lapsiperheiden ongelmilla.
Kaikkien ei tarvitse
pitää lapsista, mutta minun mielestäni kellään ei ole oikeutta vaatia,
etteivät lapset saisi näkyä ja kuulua. Joitain ihmisiä tuntuu aivan
tolkuttomasti kiusaavan se, että lapset itkevät ja nauravat ja puhuvat
ja huutavat tai ylipäätään liikkuvat julkisilla paikoilla, vallankin
vauvojen hoito pitäisi siivota pois näkyvistä. Ihan niin kuin lapsella
ei olisi oikeutta tilaan vähintään yhtä paljon kuin aikuisella.
Lapsi ei tee ketään sen pahemmaksi tai pyhemmäksi, eikä kyllä
lapsettomuuskaan, vaikka kyse onkin isosta valinnasta. Niitä nyt
kuitenkin on enemmän kuin yksi elämässä. Miksi tässä asiassa on sitten
niin mahdoton hyväksyä se, että muut ihmiset voivat valita täysin
päinvastoin kuin itse tekee, ja olla silti ihan yhtä oikeassa?
keskiviikko, 16. elokuu 2006