Ah, valistajaäidit! Kuten Herkkukin, kavahdan heitä.
Minusta  on merkillistä, miten nimenomaan lapsista puhuttaessa ihan tolkullisenkin oloiset ihmiset lakkaavat kunnioittamasta kenenkään muun mielipiteitä kuin omiaan. Lasten kasvatukseen on vain yksi oikea tapa, ja kuten tuossa alempana todettiin, niin on synnyttämiseenkin, muka. Ylipäätään oma valinta lasten hankkimisen suhteen on muka ainoa oikea mahdollisuus. Pitää valita puolensa ajoissa; tässä sodassa niitä puolia ei nimittäin ole kuin kaksi.

Hyväksyn (pitkin hampain) sen, että juuri perheellistyneet ystävättäret tai oma äitini kärttää jatkuvasti milloinka meillä lisäännytään. Se on jotenkin ymmärrettävää, vaikkei meillä (vielä?) lapsia suunnitella.
En hyväksy sitä, että lapsen tekeminen esitetään pyhänä tehtävänä, joka jokaisen naisen tulisi elämässään toteuttaa. En hyväksy sitä, että äitiys olisi ainoa tapa olla kokonaan nainen, ainoa tapa suorittaa elämä hyväksyttävästi. Enkä varsinkaan hyväksy sitä, että äitiys nähdään päämääränä, johon saa pyrkiä millä keinolla hyvänsä.

Kauhistelin tässä hiljattain tuttavalle juttua, jossa vauvakuumeilevaa vaimoa neuvottiin huijaamaan vauvoja pelkäävää puolisoaan niin, että hän jättäisi e-pillerit ottamatta ja tulisi muka vahingossa raskaaksi. Tuttava nauroi minulle ymmärtämättömälle. Tuollaistahan kuulemma tekevät lähes kaikki naiset, siitä ei vain puhuta. Oma biologinen kelloni taitaa olla pahasti jäljessä tai kokonaan hukkunut, kun minusta mokoma vaikuttaa täysin moraalittomalta. Ei paljoa ainakaan tarvitse puhua mistään kumppanuudesta tai rakkaudesta, jos sen puolison näkee pelkkänä siittäjänä, jolle sopii valehdella näin isoissa asioissa. Lapset voivat jollekulle olla se elämän tarkoitus tai yksi niistä, mutteivät kaikille eikä millä hinnalla hyvänsä.

Toisaalta en käsitä tai hyväksy myöskään tiettyjen lapsettomien ihmisten tapaa glorifioida omaa valintaansa. Lapsettomuudesta puhutaan siihen sävyyn, että puhuja esittää olevansa jotenkin älykkäämpi kuin muut, lapsettomuus on hip ja cool ja osoitus itsenäisestä ajattelusta. Koti-isä tai äiti on itsevarman lapsettoman mielestä naurettava hahmo, luuseri ja luovuttaja. Itsemainostusta seuraa sitten se ruikutusosasto: lapseton katsoo, että hänellä on oikeus lapsettomaan maailmaan, jossa häntä ei häiritä lapsiperheiden ongelmilla.
Kaikkien ei tarvitse pitää lapsista, mutta minun mielestäni kellään ei ole oikeutta vaatia, etteivät lapset saisi näkyä ja kuulua. Joitain ihmisiä tuntuu aivan tolkuttomasti kiusaavan se, että lapset itkevät ja nauravat ja puhuvat ja huutavat tai ylipäätään liikkuvat julkisilla paikoilla, vallankin vauvojen hoito pitäisi siivota pois näkyvistä. Ihan niin kuin lapsella ei olisi oikeutta tilaan vähintään yhtä paljon kuin aikuisella.

Lapsi ei tee ketään sen pahemmaksi tai pyhemmäksi, eikä kyllä lapsettomuuskaan, vaikka kyse onkin isosta valinnasta. Niitä nyt kuitenkin on enemmän kuin yksi elämässä. Miksi tässä asiassa on sitten niin mahdoton hyväksyä se, että muut ihmiset voivat valita täysin päinvastoin kuin itse tekee, ja olla silti ihan yhtä oikeassa?