Näin eräänä yönä unen:
 
Olin ilmeisesti muka raskaana, viimeisilläni. Ainakin joku ihan outo nainen oli sitä mieltä että minun täytyy nyt mennä synnyttämään. No sanoin hänelle, että minulle täytyy sitten tehdä sektio ja että sen pitäisi kyllä lukea minun papereissani. Nainen ei ilmeisesti ollut kyseisen sairaalan henkilökuntaa, vieraileva tähti, ihan uusi tai jotain vastaavaa, kun hän ei ollut minun papereitani edes nähnyt, eikä tiennyt missä sellaiset edes voisi olla.

Hetkeä myöhemmin hän jutusteli jonkin miehen kanssa, puhuivat, että tarvitaan A negatiivista verta, mutta se on loppu ja ei saa tähän hätään edes luovuttajia. Pitäisikö sitten käyttää O negatiivista, kuulin naisen kysyvän. Tässä vaiheessa minä puutuin asiaan, ja sanoin, että minä kyllä käsittääkseni olen veriryhmältäni B negatiivinen josta henkilökunta oli aivan ymmällään. Heillä oli tieto, että olisin tosiaan A negatiivinen. Katselin ympärille löytääkseni käsilaukkuni, ja sieltä verenluovutuskorttini, todistaakseni veriryhmäni. 
 
Uneni taustat ovat todelliset vaikka tilanne ei olekaan. Seuraava synnytys, jos sellaista koskaan onkaan, tulee olemaan suunniteltu, oliko nyt hienolta nimeltään elektiivinen, sektio. Veriryhmäni on B negatiivinen ja minä piikkikammoinen olen myös jopa kerran luovuttanut verta, joten verenluovutuskorttikin löytyy.
 
Uneni sai minut taas ties kuinka monennetta kertaa pohtimaan asiaa, josta suurimmalla osalla perheellisiä naisia on kokemuksia ja vielä perheettömilläkin saattaa olla mielipiteitä tai odotuksia: synnytystä ja sen ympärille punottuja myyttejä.
 
Itselläni ei ole kokemusta mistään muusta kuin sektioista. Poikani ei vain halunnut tulla tähän maailmaan vapaaehtoisesti ja lopulta käynnistyksen, odotuksen ja uuden käynnistyksen jälkeen päädyttiin sektioon. Tyttäreni jo luulin tulevan alateitse, kunnes kätilö marssi huoneeseen ja ilmoitti, että siirrytään leikkuriin: vauvan sydänkäyrä teki jyrkän pudotuksen jokaisen supistuksen kohdalla. Hämmästykseni oli siinä tilanteessa niin suuri, että ilmeisesti annoin virheellisesti sen käsityksen, että olin eri mieltä lääkärin päätöksestä. Sektiossa selvisi myös, että kohtuni oli ruvennut repeämään vanhan sektioarven kohdalta. Kahdesta peräkkäisestä sektiosta ja vielä enemmän kohdun repeämän vaaran vuoksi en siis enää tule kokemaan alatiesynnytystä. Toisaalta siinä on oma viehätyksensä että tulee todennäköisesti tietämään jo viikkoa paria etukäteen vauvan tarkan syntymäpäivän. Toisaalta tunnen itseni vajaavaiseksi ja jotenkin epäonnistuneeksi, koska en ole synnyttänyt edes yhtä lapsistani sillä "ainoalla oikealla tavalla". Ja kukaan ei suoraan ole minua syyllistänyt tähän tunteeseen, aiheutan sen tunteen täysin itse itselleni, enkä voi asialle mitään.
 
On myös mielenkiintoista miten sektio jakaa mielipiteitä, olen törmännyt molempien ääripäiden naisiin. On niitä, joiden mielestä ei ole muuta tapaa oikeasti synnyttää kuin alateitse ja sekin mieluiten ihan luomuna. Olen myös tuntenut naisen, joka ei suostu synnyttämään koskaan alateitse, hän sitten vaikka synnyttäisi yksityisessä sairaalassa jollei yleisellä puolella sektioon suostuttaisi - ja ehdottomasti hän haluaa sen sektion nukutuksessa. Mieheni sisko taas sanoi kolmannen lapsensa syntymän jälkeen, että hän ei halua enää neljättä lasta muunmuassa siitä syystä, että hänelle ei voida luvata sen syntyvän sektiolla, koska kahden sektion välissä oli alatiesynnytys (ilmeisesti niin järkyttävä kokemus alatiesynnytyksestä tai pitkistä käynnistys ym. odotteluista, ettei siihen enää suostu - tarkkoja taustoja en tiedä, voin vain arvailla).
 
Mikä siinä alatiesynnytyksessä mahtaa olla niin autuaaksitekevää, että sen kokematta jääminen saa osan äideistä tuntemaan itsensä vajaavaisiksi? Toisaalta, mikä antaa kenellekään luvan sanoa mikä tapa synnyttää on se ainoa oikea, vaikka se olisikin ns. luonnollisin? Miksei uuden lääketieteen tuomia helpotuskeinoja kuten kivunlievitystä saisi käyttää? Eihän niitä olisi alunperinkään kehitetty, ellei niille olisi ollut tarvetta.

Ja voiko ylipäätänsä pitää synnytystä tai synnyttämättömyyttä minkäänlaisena äitiyden mittarina? Eikö kuitenkin kaikkein tärkein mittari ole se noin 18 vuoden mittainen ajanjakso lapsen syliinsä saamisen jälkeen?