Sudet tulevat -blogissa oli hieno kirjoitus aiheesta kuinka naisiin kohdistuvat odotukset ja ulkonäkö- ja käyttäytymisvaatimukset tulevat sekä muilta naisilta että miehiltä. Tämä liittyy siihen, etäisesti, mutta kuitenkin.

Naisten välisestä solidaarisuudesta (tai paremminkin sen puutteesta ja päinvastaisesta; kilpailusta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta) kerron omakohtaisen kokemuksen, joka aiheutti minulle valtavan kriisin ja masennuksen, sekä muutti suhtautumistani varovaisempaan suuntaan ihmisten kanssa.

Tapasin ex-mieheni lomamatkalla Irlannissa. Rakastuimme suinpäin ja aloimme tavata kuukauden kerrallaan vähintään kolmen kuukauden välein. Olin juuri täyttänyt 23, poikani oli 2-vuotias. Suunnittelimme yhdessä poikaystävän ja lapsen isän kanssa, että olisin Dublinissa pari viikkoa, jonka jälkeen lapsi tulisi sinne isänsä kanssa kuukaudeksi ja sitten minä olisin vielä muutaman viikon. Kesällä muuttaisimme Suomeen miehen kanssa. Pelotti olla erossa lapsesta. Olin ollut nuori ja epävarma yksinhuoltaja, jolla ei ollut mitään vipinää kenenkään kanssa sen jälkeen, kun tulin raskaaksi. Olin harrastanut tanssia aktiivisesti ja kirjoitin novelleja hurjaan viikkotahtiin.

Poikaystävä oli hyvässä työssä Dublinissa, valtavassa galleriassa ja hänellä oli laaja ystäväpiiri, johon kuului enimmäkseen taiteilijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä, suunnittelijoita, galleristeja, muusikoita, malleja ja "pintaihmisiä". Miehellä oli kova naistenmiehen maine ja ihmiset odottivat tapaamistani, koska mies oli viimeinkin rakastunut ja asettunut suhteeseen.

Odotin innolla uusien ihmisten tapaamista. Olin tutustunut miehen miespuolisiin ystäviin, homoihin ja heteroihin ja sain monta läheistä mieskaveria. Mutta se, mitä toivoin ja odotin oli, että tutustuisin naisiin ja saisin hyviä ystävättäriä, hyvää seuraa ja ihmisiä joiden kanssa puhua ja joiden kanssa ystävystyä. Meille sateli kutsuja näyttelyjen avajaisiin, kulttuuripäivällisille, teattereihin, viikonloppulomille hienoihin kesäasuntoihin ja vaikka mitä.

Olin jo huomannut, että Dublinissa vallitsi silloin, 1990-luvun puolessavälissä kummallinen jakauma. Kaupungin asukkaista oli 75% alle 25-vuotiaita ja kaksi kolmesta naisia. Toisin sanoen: kaksi naista jokaista miestä kohden ja armoton kilpailu.

Yksillä pikku päivällisillä tutustuin miehen hyvän ystävän tyttöystävään, joka oli minua reilusti vanhempi, naistutkija. Erittäin paha suustaan ja sanoi kaikille suorat sanat milloin huvitti, mutta hyväsydäminen ja kiinnostava ihminen. Kävimme muutamia kertoja kaljalla naisen ja hänen tutkija-feministiystäviensä kanssa. He ihmettelivät, kun minulla ei ollut muita tyttöystäviä. Sanoin, että naisiin on vaikea tutustua ja he sanoivat, että minä olen uhka Dublinin mies-nais-asetelmassa. En ymmärtänyt enkä hyväksynyt asiaa, kunnes tapahtui monta kertaa peräkkäin niin, että menimme isolla porukalla näyttelyn avajaisiin ja sieltä hotellin baariin. Minulta kysyttiin, olenko taiteilija ja mitä oikein teen. Kun sanoin, että olen baarissa töissä ja minulla on kaksivuotias lapsi, olin ilmaa sen jälkeen.

Hotellin baarissa oli iso remuporukka taiteilijoitaja muita ja menin istumaan muutaman naisen luo, jotka olivat minusta kiinnostavia ja joista yksi oli melko tunnettu taidemaalari. Kun osallistuin varovasti keskusteluun, joku kysyi, että olenko ulkomaalainen. Sanoin kyllä ja kaikki katselivat minua arvioivasti ja lopulta purskahtivat nauruun. Joka toinen naisista oli iskemässä poikaystävääni, joka flirttaili kaikille ja ignoorasi minut täysin. En halunnut suojelua, vaan päästä itse mukaan, omine avuineni. Yritin taas puhua, mutta naiset käänsivät selkänsä ja sanoivat muka haukotellen "boring.... little Russian ice-skater who doesn´t even understand the jokes". Muutuin varmaankin tulipunaiseksi ja alahuuleni alkoi väpättää. Lähdin kotiin.

Jaoimme asunnon yhden taiteilijanaisen ja yhdenmiehen entisen kämppäkaverin- myös naisen- kanssa. Minua ei tervehditty, minulle ei puhuttu, minut ignoorattiin ja kun kysyin jotain, että haluatteko vähän suomalaista vodkaa, sain tylyn vastauksen: "We prefer Irish Guinness". Olin lyöty ja häpeissäni. En pärjännyt verbaalisesti enkä röyhkeydessä.

Syntymäpäivilleni tuli vain miehiä, paitsi loppuillasta klubilla, kun pyysin kämppistä - minun ikäiseni tyttö - tanssimaan. Hän tanssi vain poikaystäväni kanssa.

Tutustuin ohimennen erääseen suunnilleen itseni ikäiseen naiseen, joka oli poikaystäväni vanha opiskelukaveri ja jonka kanssa miehellä oli ollut suhde. Tämä tyttö oli kiinnostunut minusta, soitti ja pyysi mukaan retkille kavereidensa kanssa ja haistatti paskat snobbaileville taiteilijapiireille.
Olin onnellinen yhdestä ystävättärestäni. Olimme töissä vierekkäisissä baareissa ja tämä tuli aina moikkaamaan ja kutsui drinkille jne.

Kotona eristäydyin ja masennuin, ikävöin lasta. Pojan isä ilmoitti, ettei saanut rahaa kasaan tuodakseen lapsen Dubliniin ja minä romahdin täysin.

Sain aina näyttelyiden avajaisissa sun muissa kuulla, kuinka kauniit vaatteet minulla on tai kuinka hyvältä näytän, mutta minulle tehtiin selväksi, että olen liikaa miesten kanssa tekemisissä. Mutta ei minua otettu keskusteluihin mukaan. Bileissä joku tilitti katkerasti, että vittuako täällä teet, Suomessa kaikilla on rahaa Nokian takia. Kun selitin, ettei nyt sentään ihan kaikilta, sain raivoisan joukon kimppuuni. He kysyivät, miksen mene myymään persettä ja miksi olen tullut sekoittamaan kaikkien välit ja olen vain miesten kanssa kaveri.

Tappeluitakin seurasi. Poikaystävä machona yritti pari kertaa puolustaa nyrkein kunniaani (tai varmaankin omaansa..) ja hänetkin naurettiin ulos. Suurimman osan ajasta hän valitti, koska naiset valittivat ja haukkuivat minua hänelle. Vein hänen pomolleen (naiselle, joka halveksi muita naisia) suunnittelemiani kankaita ja tapetteja luonnoskirjassani, kaikki suunnitelmani. Kun pyysin sitä takaisin, hän sanoi, että olen ollut vain kännissä enkä muista, että hän on antanut sen takaisin. Myöhemmin näin, että mallejani esiteltiin Designer´s Guildin ihmisille naisen omina. Empä viitsinyt etsiä niitä mallistoista...enkä paljon suunnitellakaan :o

Aloin suhtautua torjuvasti ja kylmästi muihin naisiin. Töissä vain yksi nainen otti minut kaverikseen ja lohdutti kun muut nälvivät. Olin käsittämättömän heikoilla, onneton ja puolustuskyvytön, koska oikeasti ihailin kaikkia niitä itsevarmoja pitkiä naisia, joilla oli omat studiot ja jotka matkustivat ympäri maailmaa näyttelyidensä kanssa tai buddhalaisluostareissa retriiteissä. Olin varma, että minussa on jotain vikaa, olen tyhmä ja epäkiinnostava ja lahjaton nainen, jonka poikaystävä on ostanut kalliita mekkoja ja esittelee minua kuin vaateripustinta. Olin kuulemma kaikkien miesten haave ja kaikkien naisten pahin uhka, hän selitti naureskellen ja ylpeänä. Ei tuntunut kivalta. Meikkasin ja laittauduin, mutta häpesin sitäkin ja tunsin itseni pinnalliseksi. Vaikea selittää, itsetunto vain romuna. Onneksi nykyään laastin naamaani vaikka kaksi tuntia joka päivä jos huvittaa, kenelläkään ei siihen ole sanomista, meikkaanko vai enkö, eikä se määrittele minua naisena.

Suomessa menin baariin töihin, paikkaan joka oli hyvin naisvaltainen ja jossa kaikki olivat henkiökohtaisesti hyviä ystäviä. Opin pikkuhiljaa taas naistenvälisen solidaarisuuden, auttamisen, seuran ja ystävyyden. Dublin tuntui kaukaiselta painajaiselta, kunnes pain vuoden päästä muutimme sinne takaisin koko perhe. Menin töihin taidekouluun malliksi ja vein lapsen suomikerhoon pari kertaa kuussa. Siellä tutustuin suomalais-irlantilaiseen naiseen joka oli pienen pojan yksinhuoltaja. Hän oli asunut Dublinissa kahdeksan vuotta ja sanoi, ettei ole sinä aikana saanut kuin kaksi naisystävää. Hänet torjuttiin joka paikasta, koska hän oli ulkomaalainen ja yksinhuoltaja, epäonnistunut nainen. Aloin tavata häntä ja sitä yhtä ystävätärtäni, joka oli ollut minulle hyvä silloin vaikeina aikoina. Töissä tapasin nuoremman tytön, josta tuli ystäväni, poikaystävän pikkusisko muutti meille ja oli paljon minun ja lapsen kanssa.
Satunnaisilla taiteilijakutsuilla meno jatkui entisenlaisena.

Loppuaikoina tutustuin useampaankin naiseen (helposti, ihan tuosta vaan!) ja pidän vieläkin yhteyttä monien kanssa. Ystävättäret pelastivat mielenterveyteni ja auttoivat ylös masennuksesta. Olin tuntenut itseni Irlannissa aina surkeaksi kakkosluokan henkilöksi, jolla ei ollut oikeutta osallistua keskusteluihin ja jonka piti vain hymyillä, olla hiljaa ja näyttää nätiltä. Vailla mielipiteitä tai mitään sanottavaa.

Suomessa ja eron jälkeen olen saanut viimein palaset kasaan ja tiedän, ettei minulle voi käydä enää noin. Olin oikea klassinen uhri ja maalitaulu ja se varmasti näkyi kauas ja sai kilpailevat ja aggressiiviset naiset ottamaan minut kohteeksi. Nykyään ajattelen, että jos menen jonnekin, jossa on uusia ihmisiä, yritän aina yhtä paljon olla ystävällinen, hakeudun edelleenkin naisten seuraan ensiksi. Mutta jos minua ei hyväksytä, niin ei väkisin. En halua laskeutua sille tasolle, joka tuntuu olevan monissa muissakin kaupungeissa kuin Dublinissa aika yleistä. Eristäminen, kyynärpäätaktiikka, miesten jahtaaminen ja ulkomaalaisviha. Suomessa olen kohdannut eniten naistenvälistä solidaarisuutta ja oikeaa välittämistä, jossa uudet naiset otetaan porukoihin mukaan heti ja mielellään ja tuetaan vaikeuksissa.

Joskus en voi olla ajattelematta, että se oli kuin koulukiusaus (koulussa harrastettiin eristämistä), joka näkyi olemuksessani ja teki minut heikoksi, huonoryhtiseksi pelkääjäksi. Sellainen vetää kiusaamista puoleensa. Uhrius oli kai tuttu olotila. Dublinissa naisten siirtyminen työelämään on tapahtunut vasta muutama vuosikymmen sitten ja tullut normaaliksi oikeastaan vasta 90-luvulla. Miten paljon helpompaa ja mukavampaa olisi, jos naiset eivät toistelisi toisilleen niitä kohtuuttomia vaatimuksia, jotka ovat omaksuneet standardeiksi miehiltä, kun ei vielä voitu oikein valita. Mutta Dublinissa sellainen on vielä uutta (tai silloin oli) että oli yksinhuoltaja, eikä antanut lasta adoptoitavaksi ja halusi pärjätä omilla ansioillaan. Tai että matkusti toiseen maahan ja asettui sinne, vaikka ei ollut turvallista laskeutumisalustaa odottamassa. Naistaiteilijat tekivät hurjan nousun siihen aikaan. Mutta edelleen tarkoitus ilmeisesti oli päästä naimisiin ja alkaa kotiäidiksi (ainakin ystäväni ovat tehneet niin) ja huolehtia siitä, että maine säilyy ja näyttää hyvältä. Kaikki erilainen oli uhka, vaikka Irlanti on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, miehiä ja naisia. Taiteilijoita ja kotiäitejä.

Olen nykyään varovaisempi ihmisten kanssa, loukkaamisen ja nöyryytyksen pelko on voimakas, mutta sanon aina, että meilläpäin naiset pitävät yhtä, hyväksyvät toisensa omina itsenään, vailla odotuksia työstä, pukeutumisesta, ulkonäöstä ja seurustelustatuksesta. Puolia pidetään, mutta ei kyynärpäätaktiikalla!

-minh-