Sudet tulevat -blogissa oli
hieno kirjoitus aiheesta kuinka naisiin kohdistuvat odotukset ja
ulkonäkö- ja käyttäytymisvaatimukset tulevat sekä muilta naisilta että
miehiltä. Tämä liittyy siihen, etäisesti, mutta kuitenkin.
Naisten välisestä solidaarisuudesta (tai paremminkin sen puutteesta ja
päinvastaisesta; kilpailusta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta) kerron
omakohtaisen kokemuksen, joka aiheutti minulle valtavan kriisin ja
masennuksen, sekä muutti suhtautumistani varovaisempaan suuntaan
ihmisten kanssa.
Tapasin ex-mieheni lomamatkalla
Irlannissa. Rakastuimme suinpäin ja aloimme tavata kuukauden kerrallaan
vähintään kolmen kuukauden välein. Olin juuri täyttänyt 23, poikani oli
2-vuotias. Suunnittelimme yhdessä poikaystävän ja lapsen isän kanssa,
että olisin Dublinissa pari viikkoa, jonka jälkeen lapsi tulisi sinne
isänsä kanssa kuukaudeksi ja sitten minä olisin vielä muutaman viikon.
Kesällä muuttaisimme Suomeen miehen kanssa. Pelotti olla erossa
lapsesta. Olin ollut nuori ja epävarma yksinhuoltaja, jolla ei ollut
mitään vipinää kenenkään kanssa sen jälkeen, kun tulin raskaaksi. Olin
harrastanut tanssia aktiivisesti ja kirjoitin novelleja hurjaan
viikkotahtiin.
Poikaystävä oli hyvässä työssä Dublinissa,
valtavassa galleriassa ja hänellä oli laaja ystäväpiiri, johon kuului
enimmäkseen taiteilijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä,
suunnittelijoita, galleristeja, muusikoita, malleja ja "pintaihmisiä".
Miehellä oli kova naistenmiehen maine ja ihmiset odottivat
tapaamistani, koska mies oli viimeinkin rakastunut ja asettunut
suhteeseen.
Odotin innolla uusien ihmisten tapaamista. Olin
tutustunut miehen miespuolisiin ystäviin, homoihin ja heteroihin ja
sain monta läheistä mieskaveria. Mutta se, mitä toivoin ja odotin oli,
että tutustuisin naisiin ja saisin hyviä ystävättäriä, hyvää seuraa ja
ihmisiä joiden kanssa puhua ja joiden kanssa ystävystyä. Meille sateli
kutsuja näyttelyjen avajaisiin, kulttuuripäivällisille, teattereihin,
viikonloppulomille hienoihin kesäasuntoihin ja vaikka mitä.
Olin jo huomannut, että Dublinissa vallitsi silloin, 1990-luvun
puolessavälissä kummallinen jakauma. Kaupungin asukkaista oli 75% alle
25-vuotiaita ja kaksi kolmesta naisia. Toisin sanoen: kaksi naista
jokaista miestä kohden ja armoton kilpailu.
Yksillä pikku
päivällisillä tutustuin miehen hyvän ystävän tyttöystävään, joka oli
minua reilusti vanhempi, naistutkija. Erittäin paha suustaan ja sanoi
kaikille suorat sanat milloin huvitti, mutta hyväsydäminen ja
kiinnostava ihminen. Kävimme muutamia kertoja kaljalla naisen ja hänen
tutkija-feministiystäviensä kanssa. He ihmettelivät, kun minulla ei
ollut muita tyttöystäviä. Sanoin, että naisiin on vaikea tutustua ja he
sanoivat, että minä olen uhka Dublinin mies-nais-asetelmassa. En
ymmärtänyt enkä hyväksynyt asiaa, kunnes tapahtui monta kertaa
peräkkäin niin, että menimme isolla porukalla näyttelyn avajaisiin ja
sieltä hotellin baariin. Minulta kysyttiin, olenko taiteilija ja mitä
oikein teen. Kun sanoin, että olen baarissa töissä ja minulla on
kaksivuotias lapsi, olin ilmaa sen jälkeen.
Hotellin
baarissa oli iso remuporukka taiteilijoitaja muita ja menin istumaan
muutaman naisen luo, jotka olivat minusta kiinnostavia ja joista yksi
oli melko tunnettu taidemaalari. Kun osallistuin varovasti
keskusteluun, joku kysyi, että olenko ulkomaalainen. Sanoin kyllä ja
kaikki katselivat minua arvioivasti ja lopulta purskahtivat nauruun.
Joka toinen naisista oli iskemässä poikaystävääni, joka flirttaili
kaikille ja ignoorasi minut täysin. En halunnut suojelua, vaan päästä
itse mukaan, omine avuineni. Yritin taas puhua, mutta naiset käänsivät
selkänsä ja sanoivat muka haukotellen "boring.... little Russian
ice-skater who doesn´t even understand the jokes". Muutuin varmaankin
tulipunaiseksi ja alahuuleni alkoi väpättää. Lähdin kotiin.
Jaoimme asunnon yhden taiteilijanaisen ja yhdenmiehen entisen
kämppäkaverin- myös naisen- kanssa. Minua ei tervehditty, minulle ei
puhuttu, minut ignoorattiin ja kun kysyin jotain, että haluatteko vähän
suomalaista vodkaa, sain tylyn vastauksen: "We prefer Irish Guinness".
Olin lyöty ja häpeissäni. En pärjännyt verbaalisesti enkä röyhkeydessä.
Syntymäpäivilleni tuli vain miehiä, paitsi loppuillasta
klubilla, kun pyysin kämppistä - minun ikäiseni tyttö - tanssimaan. Hän
tanssi vain poikaystäväni kanssa.
Tutustuin ohimennen
erääseen suunnilleen itseni ikäiseen naiseen, joka oli poikaystäväni
vanha opiskelukaveri ja jonka kanssa miehellä oli ollut suhde. Tämä
tyttö oli kiinnostunut minusta, soitti ja pyysi mukaan retkille
kavereidensa kanssa ja haistatti paskat snobbaileville
taiteilijapiireille.
Olin onnellinen yhdestä ystävättärestäni.
Olimme töissä vierekkäisissä baareissa ja tämä tuli aina moikkaamaan ja
kutsui drinkille jne.
Kotona eristäydyin ja masennuin,
ikävöin lasta. Pojan isä ilmoitti, ettei saanut rahaa kasaan tuodakseen
lapsen Dubliniin ja minä romahdin täysin.
Sain aina
näyttelyiden avajaisissa sun muissa kuulla, kuinka kauniit vaatteet
minulla on tai kuinka hyvältä näytän, mutta minulle tehtiin selväksi,
että olen liikaa miesten kanssa tekemisissä. Mutta ei minua otettu
keskusteluihin mukaan. Bileissä joku tilitti katkerasti, että vittuako
täällä teet, Suomessa kaikilla on rahaa Nokian takia. Kun selitin,
ettei nyt sentään ihan kaikilta, sain raivoisan joukon kimppuuni. He
kysyivät, miksen mene myymään persettä ja miksi olen tullut
sekoittamaan kaikkien välit ja olen vain miesten kanssa kaveri.
Tappeluitakin seurasi. Poikaystävä machona yritti pari kertaa puolustaa
nyrkein kunniaani (tai varmaankin omaansa..) ja hänetkin naurettiin
ulos. Suurimman osan ajasta hän valitti, koska naiset valittivat ja
haukkuivat minua hänelle. Vein hänen pomolleen (naiselle, joka halveksi
muita naisia) suunnittelemiani kankaita ja tapetteja luonnoskirjassani,
kaikki suunnitelmani. Kun pyysin sitä takaisin, hän sanoi, että olen
ollut vain kännissä enkä muista, että hän on antanut sen takaisin.
Myöhemmin näin, että mallejani esiteltiin Designer´s Guildin ihmisille
naisen omina. Empä viitsinyt etsiä niitä mallistoista...enkä paljon
suunnitellakaan :o
Aloin suhtautua torjuvasti ja kylmästi
muihin naisiin. Töissä vain yksi nainen otti minut kaverikseen ja
lohdutti kun muut nälvivät. Olin käsittämättömän heikoilla, onneton ja
puolustuskyvytön, koska oikeasti ihailin kaikkia niitä itsevarmoja
pitkiä naisia, joilla oli omat studiot ja jotka matkustivat ympäri
maailmaa näyttelyidensä kanssa tai buddhalaisluostareissa retriiteissä.
Olin varma, että minussa on jotain vikaa, olen tyhmä ja epäkiinnostava
ja lahjaton nainen, jonka poikaystävä on ostanut kalliita mekkoja ja
esittelee minua kuin vaateripustinta. Olin kuulemma kaikkien miesten
haave ja kaikkien naisten pahin uhka, hän selitti naureskellen ja
ylpeänä. Ei tuntunut kivalta. Meikkasin ja laittauduin, mutta häpesin
sitäkin ja tunsin itseni pinnalliseksi. Vaikea selittää, itsetunto vain
romuna. Onneksi nykyään laastin naamaani vaikka kaksi tuntia joka päivä
jos huvittaa, kenelläkään ei siihen ole sanomista, meikkaanko vai enkö,
eikä se määrittele minua naisena.
Suomessa menin baariin
töihin, paikkaan joka oli hyvin naisvaltainen ja jossa kaikki olivat
henkiökohtaisesti hyviä ystäviä. Opin pikkuhiljaa taas naistenvälisen
solidaarisuuden, auttamisen, seuran ja ystävyyden. Dublin tuntui
kaukaiselta painajaiselta, kunnes pain vuoden päästä muutimme sinne
takaisin koko perhe. Menin töihin taidekouluun malliksi ja vein lapsen
suomikerhoon pari kertaa kuussa. Siellä tutustuin
suomalais-irlantilaiseen naiseen joka oli pienen pojan yksinhuoltaja.
Hän oli asunut Dublinissa kahdeksan vuotta ja sanoi, ettei ole sinä
aikana saanut kuin kaksi naisystävää. Hänet torjuttiin joka paikasta,
koska hän oli ulkomaalainen ja yksinhuoltaja, epäonnistunut nainen.
Aloin tavata häntä ja sitä yhtä ystävätärtäni, joka oli ollut minulle
hyvä silloin vaikeina aikoina. Töissä tapasin nuoremman tytön, josta
tuli ystäväni, poikaystävän pikkusisko muutti meille ja oli paljon
minun ja lapsen kanssa.
Satunnaisilla taiteilijakutsuilla meno jatkui entisenlaisena.
Loppuaikoina tutustuin useampaankin naiseen (helposti, ihan tuosta
vaan!) ja pidän vieläkin yhteyttä monien kanssa. Ystävättäret
pelastivat mielenterveyteni ja auttoivat ylös masennuksesta. Olin
tuntenut itseni Irlannissa aina surkeaksi kakkosluokan henkilöksi,
jolla ei ollut oikeutta osallistua keskusteluihin ja jonka piti vain
hymyillä, olla hiljaa ja näyttää nätiltä. Vailla mielipiteitä tai
mitään sanottavaa.
Suomessa ja eron jälkeen olen saanut
viimein palaset kasaan ja tiedän, ettei minulle voi käydä enää noin.
Olin oikea klassinen uhri ja maalitaulu ja se varmasti näkyi kauas ja
sai kilpailevat ja aggressiiviset naiset ottamaan minut kohteeksi.
Nykyään ajattelen, että jos menen jonnekin, jossa on uusia ihmisiä,
yritän aina yhtä paljon olla ystävällinen, hakeudun edelleenkin naisten
seuraan ensiksi. Mutta jos minua ei hyväksytä, niin ei väkisin. En
halua laskeutua sille tasolle, joka tuntuu olevan monissa muissakin
kaupungeissa kuin Dublinissa aika yleistä. Eristäminen,
kyynärpäätaktiikka, miesten jahtaaminen ja ulkomaalaisviha. Suomessa
olen kohdannut eniten naistenvälistä solidaarisuutta ja oikeaa
välittämistä, jossa uudet naiset otetaan porukoihin mukaan heti ja
mielellään ja tuetaan vaikeuksissa.
Joskus en voi olla
ajattelematta, että se oli kuin koulukiusaus (koulussa harrastettiin
eristämistä), joka näkyi olemuksessani ja teki minut heikoksi,
huonoryhtiseksi pelkääjäksi. Sellainen vetää kiusaamista puoleensa.
Uhrius oli kai tuttu olotila. Dublinissa naisten siirtyminen työelämään
on tapahtunut vasta muutama vuosikymmen sitten ja tullut normaaliksi
oikeastaan vasta 90-luvulla. Miten paljon helpompaa ja mukavampaa
olisi, jos naiset eivät toistelisi toisilleen niitä kohtuuttomia
vaatimuksia, jotka ovat omaksuneet standardeiksi miehiltä, kun ei vielä
voitu oikein valita. Mutta Dublinissa sellainen on vielä uutta (tai
silloin oli) että oli yksinhuoltaja, eikä antanut lasta adoptoitavaksi
ja halusi pärjätä omilla ansioillaan. Tai että matkusti toiseen maahan
ja asettui sinne, vaikka ei ollut turvallista laskeutumisalustaa
odottamassa. Naistaiteilijat tekivät hurjan nousun siihen aikaan. Mutta
edelleen tarkoitus ilmeisesti oli päästä naimisiin ja alkaa kotiäidiksi
(ainakin ystäväni ovat tehneet niin) ja huolehtia siitä, että maine
säilyy ja näyttää hyvältä. Kaikki erilainen oli uhka, vaikka Irlanti on
täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, miehiä ja naisia. Taiteilijoita ja
kotiäitejä.
Olen nykyään varovaisempi ihmisten kanssa,
loukkaamisen ja nöyryytyksen pelko on voimakas, mutta sanon aina, että
meilläpäin naiset pitävät yhtä, hyväksyvät toisensa omina itsenään,
vailla odotuksia työstä, pukeutumisesta, ulkonäöstä ja
seurustelustatuksesta. Puolia pidetään, mutta ei kyynärpäätaktiikalla!
-minh-
tiistai, 28. maaliskuu 2006