Kaikki varmasti ovat kuulleet biologisesta kellosta ja (naisen) niin suuresta halusta saada lapsi, ettei sellaista tunnetta kokematon pysty välttämättä täysin edes ymmärtämään. Usein on myös saanut kuulla ja lukea vakuutteluja siitä, että kyllä se biologinen kello alkaa kaikilla varmasti jossain vaiheessa tikittää. Ihan kuin naisen halua saada lapsia olisi jotenkin ennalta määrätty. Minulla ei tällainen kello ole koskaan tikittänyt, enkä usko edes moista kelloa omaavani. Olen paljon lapsiasiaa elämäni aikana pohtinut, mutta lopputulos haluista ei ole mihinkään muuttunut. Se ei ole minulle mikään ongelma.

Toisinaan törmää henkilöiden mielipiteisiin, joiden mukaan nainen voi saada täyttymyksensä vasta tullessaan äidiksi. Näiden ihmisten mielestä vain synnyttänyt nainen voi tietää jotain elämän realiteeteista, avartua mieleltään ja tulla kokonaiseksi oppiessaan lapsen myötä ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä ja luopuessaan itsekkyydestä. Nainen, joka ei lapsia halua, ei tietenkään voi olla mitään näistä, vaan hän on ymmärtämätön ja itsekeskeinen. Ellei siis lapsettomuus ole ”tahatonta”.

Ajatellaan, että lapseton elää pinnallista elämää ja kuvitellaan, että varmasti syyt lapsettomuuteenkin ovat pinnalliset. Esimerkiksi pelko vartalon ja/tai rintojen lösähtämisestä tai sitten vain haluttomuudesta ottaa vastuuta ja halusta jatkaa nykyisellä elämäntyylillä. Jos olisi se biologinen kello, niin eiköhän se ajaisi noidenkin pelkojen yli? Mikä lapsettomassa elämäntavassa on niin kauheaa, että sitä pitää soimata ja leimata mitä ihmeellisimmillä negaatioilla koskien henkilön persoonaa? Entä mikä äitinä olemisessa on niin autuaaksitekevää, että ilman sitä ei voi olla kokonainen ja tuntea itseään syvällisesti?

Lisäksi synnyttäneet naiset ovat ainoita, jotka saattavat mitään aavistaa lapsenkasvatuksesta. Ymmärrän kyllä toisaalta, että harvaa varmaan kiinnostaa ulkopuolisten neuvot lapsensa kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta pahin synti on kertoa mielipide - vaikka esimerkiksi ryhmässä kasvatuksesta puhuttaisiin -, jos ei omaa lapsia: eihän hän voi tietää mitään kasvatuksesta!

Sopii voisi myös miettiä, miten lapsen saanut kasvatuksesta sen enempää tietää, jos vauva on vielä ihan pieni. Eihän sitä tarvitse tavallaan kasvattaa, vaan hoivata. Eräs asia myös tuntuu unohtuneen monilta: me olemme kaikki joskus olleet lapsia. Moni kaiketi on ajatellut elämäänsä ja lapsena/nuorena mahdollisesti saamaansa kasvatusta (olemme saaneet paljon lukea lehdistä siitä, että nykyään eivät vanhemmat kasvata lapsiaan, vaan lapset vain ”ovat”. Sekö on sitä kasvatusta, jonka vain vanhemmat voivat osata?). Jotkut jopa uskaltautuvat kriittisesti pohtimaan omien vanhempiensa vahvuuksia ja heikkouksia kasvatuksessa.

Se ei ole sama kuin vanhempien lynkkaaminen tai salaa mielessänsä haukkuminen, vaan mielestäni terve tapa pohtia vaihtoehtoja, sillä sehän on se malli, joka meillä todennäköisesti on sisäänrakennettuna. En minä usko, että äiti (tai vanhemmat yleensä) vaistolla tai pelkästään kirjasta lukemalla lapsensa kasvattaa.

Olen myös ihmetellyt, miksi naisen oletuksena tulisi synnyttää vapautuakseen itsekkyytensä kahelista, mutta miestä ei moinen velvollisuus (vaikka kyseessä pitäisi olla enemmänkin mahdollisuus) sido. Mies voi olla isä tai olla olematta – hänen statuksensa ei muutu. Mieheltä ei työhaastattelussa kysellä, onko lapsia. Naiselta saatetaan kysyäkin ja mitäpä tuumitte, kun ei tässä iässä vielä ole. Niin, työnantaja tuumii, että kohta varmasti on ts. huono hakija.

Tahatonta lapsettomuutta halveksivat ihmiset ovat varmasti hyvin marginaalinen joukko. Toisaalta se romantisoitu ja dramatisoitu sinkkuelämän kuvaus koskettaa kaiketi yhtä marginaalista joukkoa. Lapsen saaminen on monelle valinta (jätän tarkoituksella pois tästä kirjoituksesta tahattoman lapsettomuuden, joka johtuu esim. sairaudesta tmv.), mahdollisuus.

Itsekin ajattelen niin: naisen on mahdollista synnyttää, koska hänellä biologiset edellytykset siihen on. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä biologisia edellytyksiä on pakko hyödyntää ollakseen kelvollinen ihminen. Ihmisillä on paljon muitakin (biologisia) ominaisuuksia, jotka joku jättää käyttämättä, joku niitä hyödyntää osin ja joku kokonaan (esim. liikunnan piiristä löytyy tähän kosolti esimerkkejä). Ei ihmisen arvoa mitata niillä.

Hyvin ilkeästi (mutta realistisesti) voisi jopa sanoa, että maailmassa – vaikkakaan ei Suomessa - on jo nyt liikaa ihmisiä. On paljon lapsia, joilla ei ole kotia ja he voisivat adoption kautta saada paremman elämän. Suurin osa ihmisistä ei halua adoptoida, jos voivat itse saada biologisia lapsia. Pitää saada omat geenit eteenpäin? Olla oikeasti äiti ja sitähän voi olla vain synnyttämällä?

Ei kannata vetää hernettä nenään viimeisen kappaleen takia siksi, että se on fakta. Minä itse en ajattele noin jyrkästi enkä sen kummemmin ota kantaa koko asiaan. Haluan kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä varsin hyvin biologisen- ja adoptiolapsen merkityserot vanhemmille.