Kaikki varmasti ovat kuulleet biologisesta kellosta ja (naisen) niin
suuresta halusta saada lapsi, ettei sellaista tunnetta kokematon pysty
välttämättä täysin edes ymmärtämään. Usein on myös saanut kuulla ja
lukea vakuutteluja siitä, että kyllä se biologinen kello alkaa kaikilla
varmasti jossain vaiheessa tikittää. Ihan kuin naisen halua saada
lapsia olisi jotenkin ennalta määrätty. Minulla ei tällainen kello ole
koskaan tikittänyt, enkä usko edes moista kelloa omaavani. Olen paljon
lapsiasiaa elämäni aikana pohtinut, mutta lopputulos haluista ei ole
mihinkään muuttunut. Se ei ole minulle mikään ongelma.
Toisinaan törmää henkilöiden mielipiteisiin, joiden mukaan nainen voi
saada täyttymyksensä vasta tullessaan äidiksi. Näiden ihmisten mielestä
vain synnyttänyt nainen voi tietää jotain elämän realiteeteista,
avartua mieleltään ja tulla kokonaiseksi oppiessaan lapsen myötä
ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä ja luopuessaan itsekkyydestä.
Nainen, joka ei lapsia halua, ei tietenkään voi olla mitään näistä,
vaan hän on ymmärtämätön ja itsekeskeinen. Ellei siis lapsettomuus ole
”tahatonta”.
Ajatellaan, että lapseton elää pinnallista elämää ja kuvitellaan, että
varmasti syyt lapsettomuuteenkin ovat pinnalliset. Esimerkiksi pelko
vartalon ja/tai rintojen lösähtämisestä tai sitten vain haluttomuudesta
ottaa vastuuta ja halusta jatkaa nykyisellä elämäntyylillä. Jos olisi
se biologinen kello, niin eiköhän se ajaisi noidenkin pelkojen yli?
Mikä lapsettomassa elämäntavassa on niin kauheaa, että sitä pitää
soimata ja leimata mitä ihmeellisimmillä negaatioilla koskien henkilön
persoonaa? Entä mikä äitinä olemisessa on niin autuaaksitekevää, että
ilman sitä ei voi olla kokonainen ja tuntea itseään syvällisesti?
Lisäksi synnyttäneet naiset ovat ainoita, jotka saattavat mitään
aavistaa lapsenkasvatuksesta. Ymmärrän kyllä toisaalta, että harvaa
varmaan kiinnostaa ulkopuolisten neuvot lapsensa kasvatukseen
liittyvistä asioista, mutta pahin synti on kertoa mielipide - vaikka
esimerkiksi ryhmässä kasvatuksesta puhuttaisiin -, jos ei omaa lapsia:
eihän hän voi tietää mitään kasvatuksesta!
Sopii voisi myös miettiä, miten lapsen saanut kasvatuksesta sen enempää
tietää, jos vauva on vielä ihan pieni. Eihän sitä tarvitse tavallaan
kasvattaa, vaan hoivata. Eräs asia myös tuntuu unohtuneen monilta: me
olemme kaikki joskus olleet lapsia. Moni kaiketi on ajatellut elämäänsä
ja lapsena/nuorena mahdollisesti saamaansa kasvatusta (olemme saaneet
paljon lukea lehdistä siitä, että nykyään eivät vanhemmat kasvata
lapsiaan, vaan lapset vain ”ovat”. Sekö on sitä kasvatusta, jonka vain
vanhemmat voivat osata?). Jotkut jopa uskaltautuvat kriittisesti
pohtimaan omien vanhempiensa vahvuuksia ja heikkouksia kasvatuksessa.
Se ei ole sama kuin vanhempien lynkkaaminen tai salaa mielessänsä
haukkuminen, vaan mielestäni terve tapa pohtia vaihtoehtoja, sillä
sehän on se malli, joka meillä todennäköisesti on sisäänrakennettuna.
En minä usko, että äiti (tai vanhemmat yleensä) vaistolla tai
pelkästään kirjasta lukemalla lapsensa kasvattaa.
Olen myös ihmetellyt, miksi naisen oletuksena tulisi synnyttää
vapautuakseen itsekkyytensä kahelista, mutta miestä ei moinen
velvollisuus (vaikka kyseessä pitäisi olla enemmänkin mahdollisuus)
sido. Mies voi olla isä tai olla olematta – hänen statuksensa ei muutu.
Mieheltä ei työhaastattelussa kysellä, onko lapsia. Naiselta saatetaan
kysyäkin ja mitäpä tuumitte, kun ei tässä iässä vielä ole. Niin,
työnantaja tuumii, että kohta varmasti on ts. huono hakija.
Tahatonta lapsettomuutta halveksivat ihmiset ovat varmasti hyvin
marginaalinen joukko. Toisaalta se romantisoitu ja dramatisoitu
sinkkuelämän kuvaus koskettaa kaiketi yhtä marginaalista joukkoa.
Lapsen saaminen on monelle valinta (jätän tarkoituksella pois tästä
kirjoituksesta tahattoman lapsettomuuden, joka johtuu esim. sairaudesta
tmv.), mahdollisuus.
Itsekin ajattelen niin: naisen on mahdollista synnyttää, koska hänellä
biologiset edellytykset siihen on. Se ei kuitenkaan tarkoita, että
niitä biologisia edellytyksiä on pakko hyödyntää ollakseen kelvollinen
ihminen. Ihmisillä on paljon muitakin (biologisia) ominaisuuksia, jotka
joku jättää käyttämättä, joku niitä hyödyntää osin ja joku kokonaan
(esim. liikunnan piiristä löytyy tähän kosolti esimerkkejä). Ei ihmisen
arvoa mitata niillä.
Hyvin ilkeästi (mutta realistisesti) voisi jopa sanoa, että maailmassa
– vaikkakaan ei Suomessa - on jo nyt liikaa ihmisiä. On paljon lapsia,
joilla ei ole kotia ja he voisivat adoption kautta saada paremman
elämän. Suurin osa ihmisistä ei halua adoptoida, jos voivat itse saada
biologisia lapsia. Pitää saada omat geenit eteenpäin? Olla oikeasti
äiti ja sitähän voi olla vain synnyttämällä?
Ei kannata vetää hernettä nenään viimeisen kappaleen takia siksi, että
se on fakta. Minä itse en ajattele noin jyrkästi enkä sen kummemmin ota
kantaa koko asiaan. Haluan kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä varsin
hyvin biologisen- ja adoptiolapsen merkityserot vanhemmille.
perjantai, 3. marraskuu 2006