Minulta kysyttiin äskettäin, millaisen rajan tahdon tehdä yksityisyyden suhteen blogeissa ja miksi. Olen miettinyt sitä aika paljon ja joskus sivunnut aihetta blogissanikin.

Haluan pysyä internetissä anonyyminä, vaikka olenkin saanut tätä kautta ystäviä myös netin ulkopuolelle. Haluan itse päättää, mitä kenellekin ihmiselle itsestäni kerron. En tahdo, että koko elämäni avautuu tarkasteltavaksi jokaiselle, joka sattuu kirjoittamaan nimeni hakukoneeseen. Vaikka elämäni tuskin on sen kummempaa kuin kenen tahansa muunkaan keskivertoihmisen elämä, minulle on tärkeää pitää esimerkiksi työminä ja siviiliminä erillään. Muun muassa tulevassa työssäni oikeiden rajojen vetäminen on kaikkien kannalta viisasta.

En kadu mitään blogiin kirjoittamaani, mutta joskus aiemmin, netissä käymieni keskusteluiden alkuaikoina, olen ollut mielestäni toisinaan turhankin avoin. En ajatellut, että tutustuisin ihmisiin netin kautta, etenkään kasvotusten. En osannut ehkä ajatella sitäkään, että kirjoitukset ovat oikeasti kenen tahansa luettavissa. Koskaan ei tiedä, kenen silmiin kirjoitus sattuu ja kuka osaa koota palat yhteen. Maailma on oikeasti hyvin pieni.

Olen myös joutunut huomaamaan sen, että aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä asioita samalla tavalla kuin itse ymmärrän. Mitä kipeämpi ja henkilökohtaisempi aihe on, sitä enemmän sattuu, jos ei tule ihmisenä ymmärretyksi. Silloin olen päättänyt, ettei minun tarvitse selitellä asioitani ihmisille, jotka eivät todellisuudessa edes tunne minua, eivätkä tiedä asioiden kaikkia taustoja. Koska keskustelu on julkinen, tulee aina jossain kohtaa raja, etten voi kertoa niin paljon kuin olisi tarpeen, että toinen voisi ymmärtää. Jos ymmärtäisi sittenkään. Olen oppinut tuntemaan oman herkkyyteni rajat ja siksi pidän aika pitkän turvavälin liian läheisiksi katsomiini aiheisiin. Tämä on hyvän mielen harrastus ja sellaisena haluan sen pitää.

Blogin suhteen on ollut alusta asti selvää, että pidän blogissani aika kepeän linjan. Olen kuvaillut kirjoittavani ilmoituksia sään ja sydänveren välimaastosta. Joskus kirjoitan syvempääkin pohdintaa, mutta asioista, joiden kanssa olen kuitenkin pohjimmiltani jo sinut. En tarvitse päiväkirjaa, johon vuodattaisin kaikki kipeät asiani. Niitä keskusteluja käyn yksityisesti ystävieni kanssa kasvotusten tai sähköpostin välityksellä. Blogissa en esimerkiksi mene kovin syvälle prosesseihin, joita käyn tavallisen kolmekymppisen tavoin läpi. Ne liittyvät omaan kasvuun, menneen käsittelyyn. Niihin kuuluu paljon perhesuhteita, muita ihmissuhteita ja tapahtumia koko elämäni ajalta.

Huomaan pitäneeni itsestään selvänä sitä, etten kirjoita muiden ihmisten yksityisasioista omassa blogissani ilman lupaa. Enhän pitäisi yhtään siitä, että omia henkilökohtaisia asioitani kerrottaisiin tai spekuloitaisiin jonkun toisen blogissa. Kirjoitan aika paljon parisuhteeseen liittyvistä asioista, mutta kirjoitan asioista yhteisymmärryksessä kumppanini kanssa. Hän lienee uskollisin lukijani.

Yleisesti ottaen pidän huolen omasta tontistani parhaan kykyni mukaan, muut saavat huolehtia ja kantaa vastuun omistaan. Kukin tekee omat valintansa sen suhteen, kuinka paljon itsestään kertoo. Muutaman kerran olen jäänyt miettimään sellaisissa tilanteissa, joissa joku on kertonut aika paljastavasti toisen ihmisen asioita ja tekstistä on tai voi olla tunnistettavissa, kenestä puhutaan. Se on mielestäni ok, jos siihen on tämän kyseisen ihmisen suostumus. Muussa tapauksessa minulle tulee kiusallinen olo, että minunkaan ei pitäisi lukea tätä, koska tämä asia ei oikeasti kuuluisi kenellekään.

Olisi mielenkiintoista lukea niin Ihanien Naisten kuin lukijoidenkin ajatuksia aiheesta.