Minulta kysyttiin äskettäin, millaisen rajan tahdon tehdä yksityisyyden
suhteen blogeissa ja miksi. Olen miettinyt sitä aika paljon ja joskus
sivunnut aihetta blogissanikin.
Haluan pysyä internetissä anonyyminä, vaikka olenkin saanut tätä kautta
ystäviä myös netin ulkopuolelle. Haluan itse päättää, mitä kenellekin
ihmiselle itsestäni kerron. En tahdo, että koko elämäni avautuu
tarkasteltavaksi jokaiselle, joka sattuu kirjoittamaan nimeni
hakukoneeseen. Vaikka elämäni tuskin on sen kummempaa kuin kenen
tahansa muunkaan keskivertoihmisen elämä, minulle on tärkeää pitää
esimerkiksi työminä ja siviiliminä erillään. Muun muassa tulevassa
työssäni oikeiden rajojen vetäminen on kaikkien kannalta viisasta.
En kadu mitään blogiin kirjoittamaani, mutta joskus aiemmin, netissä
käymieni keskusteluiden alkuaikoina, olen ollut mielestäni toisinaan
turhankin avoin. En ajatellut, että tutustuisin ihmisiin netin kautta,
etenkään kasvotusten. En osannut ehkä ajatella sitäkään, että
kirjoitukset ovat oikeasti kenen tahansa luettavissa. Koskaan ei tiedä,
kenen silmiin kirjoitus sattuu ja kuka osaa koota palat yhteen. Maailma
on oikeasti hyvin pieni.
Olen myös joutunut huomaamaan sen,
että aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä asioita samalla tavalla
kuin itse ymmärrän. Mitä kipeämpi ja henkilökohtaisempi aihe on, sitä
enemmän sattuu, jos ei tule ihmisenä ymmärretyksi. Silloin olen
päättänyt, ettei minun tarvitse selitellä asioitani ihmisille, jotka
eivät todellisuudessa edes tunne minua, eivätkä tiedä asioiden kaikkia
taustoja. Koska keskustelu on julkinen, tulee aina jossain kohtaa raja,
etten voi kertoa niin paljon kuin olisi tarpeen, että toinen voisi
ymmärtää. Jos ymmärtäisi sittenkään. Olen oppinut tuntemaan oman
herkkyyteni rajat ja siksi pidän aika pitkän turvavälin liian
läheisiksi katsomiini aiheisiin. Tämä on hyvän mielen harrastus ja
sellaisena haluan sen pitää.
Blogin suhteen on ollut alusta
asti selvää, että pidän blogissani aika kepeän linjan. Olen kuvaillut
kirjoittavani ilmoituksia sään ja sydänveren välimaastosta. Joskus
kirjoitan syvempääkin pohdintaa, mutta asioista, joiden kanssa olen
kuitenkin pohjimmiltani jo sinut. En tarvitse päiväkirjaa, johon
vuodattaisin kaikki kipeät asiani. Niitä keskusteluja käyn yksityisesti
ystävieni kanssa kasvotusten tai sähköpostin välityksellä. Blogissa en
esimerkiksi mene kovin syvälle prosesseihin, joita käyn tavallisen
kolmekymppisen tavoin läpi. Ne liittyvät omaan kasvuun, menneen
käsittelyyn. Niihin kuuluu paljon perhesuhteita, muita ihmissuhteita ja
tapahtumia koko elämäni ajalta.
Huomaan pitäneeni itsestään
selvänä sitä, etten kirjoita muiden ihmisten yksityisasioista omassa
blogissani ilman lupaa. Enhän pitäisi yhtään siitä, että omia
henkilökohtaisia asioitani kerrottaisiin tai spekuloitaisiin jonkun
toisen blogissa. Kirjoitan aika paljon parisuhteeseen liittyvistä
asioista, mutta kirjoitan asioista yhteisymmärryksessä kumppanini
kanssa. Hän lienee uskollisin lukijani.
Yleisesti ottaen
pidän huolen omasta tontistani parhaan kykyni mukaan, muut saavat
huolehtia ja kantaa vastuun omistaan. Kukin tekee omat valintansa sen
suhteen, kuinka paljon itsestään kertoo. Muutaman kerran olen jäänyt
miettimään sellaisissa tilanteissa, joissa joku on kertonut aika
paljastavasti toisen ihmisen asioita ja tekstistä on tai voi olla
tunnistettavissa, kenestä puhutaan. Se on mielestäni ok, jos siihen on
tämän kyseisen ihmisen suostumus. Muussa tapauksessa minulle tulee
kiusallinen olo, että minunkaan ei pitäisi lukea tätä, koska tämä asia
ei oikeasti kuuluisi kenellekään.
Olisi mielenkiintoista lukea niin Ihanien Naisten kuin lukijoidenkin ajatuksia aiheesta.
torstai, 9. helmikuu 2006