Näin sunnuntai-iltana, kun olo alkaa pikkuhiljaa kohenemaan, onkin
oikein sopivaa pohtia suhdettaan alkoholiin. Olin ihan pentu, kun olin
ensimmäistä kertaa humalassa. Se oli jännittävää, kiellettyä, siksi
hienoa ja hauskaa. Ja siitä se lähti aika pitkäksi aikaa. Nuorempana
join viikonloppuisin melko paljon ja humalahakuisesti. Ihan mitä
tahansa alkoholia, kunhan sai päänsä sekaisin keinolla millä hyvänsä.
Eikä alkoholin hankkiminen ollut koskaan ongelma, vahvempaakin tavaraa
oli tarjolla, mutta niistä pysyttelin erossa. Kaveripiiri vaikutti ja
vaikuttaa juomiseeni edelleen. Toisten kanssa liikkuessa kupin
kallistelu kuuluu automaattisesti kuvioihin.
Opiskeluaika oli sanalla sanoen kosteaa. Eka vuosi meni rauhallisesti,
mutta sitten lähti mopo käsistä. Baarissa tai bileissä tuli vietettyä
3-4 iltaa viikossa ja luennoille mentiin jos mentiin. Alussa
raahauduttiin laitokselle krapulassakin, kunnes tajusi ettei opinnoissa
menestyminen vaadi läsnäoloa :D Minä pidän juomisesta. Sitä tunteesta,
joka minut päihtyessä valtaa ja miten hyväntuulinen ja rento ja viisas
ihminen minusta tuleekaan.. heh! Mutta kännissä olen iloinen, en haasta
riitaa enkä surkuttele elämääni. Ja kyllähän sitä joi, kun ei tullut
minkäänlaista krapulaa.
Minun isäni oli alkoholisti ja olen
nähnyt, mitä alkoholi voi ihmisille tehdä ja miten se muuttaa
persoonallisuutta. Meidän perheidyllimme kaatui sen voimaan ja me
lapset opimme pelkäämään taksin oven paukahdusta viikonloppuöisin. Minä
muistan sen – isän hajun, sammaltavan puheen, horjuvat askeleet, äidin
huolen ja pelon, inhon. Veljen uniset silmät ja ihmetyksen isän
herättäessä meitä keskellä yötä seurustelemaan kanssaan. Välillä
pelottaa. En tahdo isäni kohtaloa. Mutta olen perinyt häneltä kyvyn
sietää alkoholia, seuraavana aamuna voin aivan hyvin jatkaa juomista,
jos siltä tuntuu. Isän alkoholismi vaikutti myös äidin alkoholin
käyttöön. En ole koskaan nähnyt äitiäni humalassa ja krapulassakin vain
kerran. Nyt meidän lasten ollessa aikuisia äitikin osaa jo ottaa
rennommin eikä enää pelkää meidän mokaavamme elämäämme viinan vuoksi.
Alkoholia sai meillä murrosiässä juoda kotona, mutta kuka sitä nyt
halusi äitinsä silmien alla juoda?? Maisteltiin kyllä, mutta kylillä
sitä sitten juotiin se puolikas kossupullo smurffilimsaan lantrattuna.
Nykyisin juon melko kohtuudella. Viikonloput menevät useimmiten ihan
kuivin suin ja kotona tai sitten korkeintaan muutaman oluen avittamana.
Saatan työpäivän jälkeen poiketa kaljalla työkavereiden kanssa tai
juoda sen yhden kotona, mutta viikolla ei enää aikuisena voi pämpätä.
Mutta kyllä se on tuntunut hienolta, kun opiskeluaikoina oltiin joskus
humalassa maanantainakin. Hitto miten vapauttavaa! Tämä viikonloppu on
ollut poikkeuksellisen rankka, baarissa riekuttiin tappiin asti kahtena
iltana peräkkäin parhaimpien ystävieni seurassa. Olutta, siideriä ja
kossurussiania meni – ja rahaa. Päähän koskee ja mahassa kiertää. Mutta
kivaa oli. Tänään juominen ei houkuta, mutta sitä tunnetta ei kestä
kuin siihen saakka kunnes krapula on ohi. Onneksi krapulat vain
pahenevat, kun ikää tulee lisää, niin on pakko katsoa, montako annosta
sitä tulee suuhunsa kaadettua. Mutta on se ihmeellinen tuo pullon
houkutteleva henki. Sen kuiskauksiin sitä uskoo, kun se lupaa
helpotusta ja hauskanpitoa hetkeksi.
sunnuntai, 2. huhtikuu 2006