Näin sunnuntai-iltana, kun olo alkaa pikkuhiljaa kohenemaan, onkin oikein sopivaa pohtia suhdettaan alkoholiin. Olin ihan pentu, kun olin ensimmäistä kertaa humalassa. Se oli jännittävää, kiellettyä, siksi hienoa ja hauskaa. Ja siitä se lähti aika pitkäksi aikaa. Nuorempana join viikonloppuisin melko paljon ja humalahakuisesti. Ihan mitä tahansa alkoholia, kunhan sai päänsä sekaisin keinolla millä hyvänsä. Eikä alkoholin hankkiminen ollut koskaan ongelma, vahvempaakin tavaraa oli tarjolla, mutta niistä pysyttelin erossa. Kaveripiiri vaikutti ja vaikuttaa juomiseeni edelleen. Toisten kanssa liikkuessa kupin kallistelu kuuluu automaattisesti kuvioihin.

Opiskeluaika oli sanalla sanoen kosteaa. Eka vuosi meni rauhallisesti, mutta sitten lähti mopo käsistä. Baarissa tai bileissä tuli vietettyä 3-4 iltaa viikossa ja luennoille mentiin jos mentiin. Alussa raahauduttiin laitokselle krapulassakin, kunnes tajusi ettei opinnoissa menestyminen vaadi läsnäoloa :D Minä pidän juomisesta. Sitä tunteesta, joka minut päihtyessä valtaa ja miten hyväntuulinen ja rento ja viisas ihminen minusta tuleekaan.. heh! Mutta kännissä olen iloinen, en haasta riitaa enkä surkuttele elämääni. Ja kyllähän sitä joi, kun ei tullut minkäänlaista krapulaa.

Minun isäni oli alkoholisti ja olen nähnyt, mitä alkoholi voi ihmisille tehdä ja miten se muuttaa persoonallisuutta. Meidän perheidyllimme kaatui sen voimaan ja me lapset opimme pelkäämään taksin oven paukahdusta viikonloppuöisin. Minä muistan sen – isän hajun, sammaltavan puheen, horjuvat askeleet, äidin huolen ja pelon, inhon. Veljen uniset silmät ja ihmetyksen isän herättäessä meitä keskellä yötä seurustelemaan kanssaan. Välillä pelottaa. En tahdo isäni kohtaloa. Mutta olen perinyt häneltä kyvyn sietää alkoholia, seuraavana aamuna voin aivan hyvin jatkaa juomista, jos siltä tuntuu. Isän alkoholismi vaikutti myös äidin alkoholin käyttöön. En ole koskaan nähnyt äitiäni humalassa ja krapulassakin vain kerran. Nyt meidän lasten ollessa aikuisia äitikin osaa jo ottaa rennommin eikä enää pelkää meidän mokaavamme elämäämme viinan vuoksi. Alkoholia sai meillä murrosiässä juoda kotona, mutta kuka sitä nyt halusi äitinsä silmien alla juoda?? Maisteltiin kyllä, mutta kylillä sitä sitten juotiin se puolikas kossupullo smurffilimsaan lantrattuna.

Nykyisin juon melko kohtuudella. Viikonloput menevät useimmiten ihan kuivin suin ja kotona tai sitten korkeintaan muutaman oluen avittamana. Saatan työpäivän jälkeen poiketa kaljalla työkavereiden kanssa tai juoda sen yhden kotona, mutta viikolla ei enää aikuisena voi pämpätä. Mutta kyllä se on tuntunut hienolta, kun opiskeluaikoina oltiin joskus humalassa maanantainakin. Hitto miten vapauttavaa! Tämä viikonloppu on ollut poikkeuksellisen rankka, baarissa riekuttiin tappiin asti kahtena iltana peräkkäin parhaimpien ystävieni seurassa. Olutta, siideriä ja kossurussiania meni – ja rahaa. Päähän koskee ja mahassa kiertää. Mutta kivaa oli. Tänään juominen ei houkuta, mutta sitä tunnetta ei kestä kuin siihen saakka kunnes krapula on ohi. Onneksi krapulat vain pahenevat, kun ikää tulee lisää, niin on pakko katsoa, montako annosta sitä tulee suuhunsa kaadettua. Mutta on se ihmeellinen tuo pullon houkutteleva henki. Sen kuiskauksiin sitä uskoo, kun se lupaa helpotusta ja hauskanpitoa hetkeksi.