Täällä on minulle yllättävän paljon ei-juovia ihmisiä. Positiivista on se, että koskaan ei tule ajatelleeksi raittiiden ihmisten blogeja lukiessa, että "tuo on nyt se joka ei sitten juo yhtään viinaa. Ei sitten yhtään! Erikoista!"
 
Olen ollut aikanani baarissa töissä seitsemän vuotta. Se oli erittäin sisäänpäin lämpiävä paikka, jossa työntekijät olivat hyviä ystäviä, asuivat keskustan tuntumassa ja meitä kaikkia yhdisti se, että joimme kuin sienet. Töiden jälkeen pidimme baarissa jatkoja, joissa konttasimme lattioilla tai lähdimme vihonviimeiseen yöbaariin työn jälkeen tinttaamaan parit jallut kaljan kanssa. Kaikki mokailivat, olivat krapuloissaan töissä ja viettivät vapaa-aikansakin baarissa. Jos halusi kuulua porukkaan, oli kännättävä.
Minulla oli selkeä työvuorolista joka ei paljoa vaihdellut, joten sain lapsen aina hoitoon työilloiksi tai vähintään naapuri piti vahtia kun hän nukkui kotona. Aina, kun lapsi oli hoidossa, olin baarissa. Töissä tai vapaalla, asuin siellä. Totuin juomaan uskomattomia määriä. Jallua ja kossua, kaljaa ja siideriä, viiniä ja liköörejä, drinkkejä, mikä tahansa kelpasi.
 
Krapulat alkoivat olla infernaalisia, saatoin oksentaa puolestapäivästä puoleenyöhön ja maata lattialla vannomassa etten koskaan joisi enää pisaraakaan. Heti, kun neste pysyi sisällä, aloin kitata alkoholia sisuksiini.
 
En tässä halua puhua muista päihteistä sen enempää, kuin että parin vuoden jälkeen olin niin loppu, että piti alkaa muiden aineiden käyttö. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten päätin lopettaa baarityöt ja olla kotona ja enemmän läsnä poikani kanssa, iskivät henkiset ja fyysiset vieroitusoireet viinasta ja baariyhteisöstä. Vapisin kuin horkassa ja mietin kuumeisesti, mistä kaikesta jään paitsi kun en mene kaupunkiin vaan olen viikonloput ja kaikki illat kotona ja juon teetä. Baari jäi puolen vuoden aikana melkein kokonaan. En kuulunut enää juoppo-baarityöntekijä-remmiin, joten minua ei myöskään kutsuttu enää mihinkään. Onneksi. Aluksi surin kavereideni menetystä mutta pian tajusin ketkä olivat ystäviäni ja ketkä vain viinakavereita. Se selvisi hyvin helposti.
 
Kaksi ja puoli vuotta olen siis ollut kotona ja vähentänyt ja vähentänyt edelleen ulkonakäymistä. Tänään menin entiselle työpaikalleni ja pelkäsin.Viimeksi taisin käydä siellä ovelta kurkkaamasa tammikuun alussa. Istuin yksin nurkassa enkä saanut juotua siideriäni, kun tunsin itseni niin ulkopuoliseksi ja säälittäväksi. Ystäväni tiskin takaa lopetti työt ja halusi jäädä juomaan kanssani. Sain alas kaksi pulloa siideriä koko illan (17-23) aikana ja kaksi huikkaa punaviinilasista. Ryntäsin ulos ja oksensin ratikkapysäkille. Ystäväni jäi juomaan viidettä 24cl:n punaviinilasiaan ja vaikutti vain hyvin lievästi hiprakkaiselta.
 
Kotona juon muutamana iltana viikossa vähän punkeroa tai siideriä. Mies juo kaljan töistä tultuaan ja ehkä toisen illalla. Joskus menee useammin ja joskus harvemmin. Juon vain sen verran kuin maistuu, vältän humalaa viimeiseen asti. Pelkään melkein hysteerisesti humaltumista ja kontrollin menetystä. Hyvin harvoin käyn missään istumassa iltaa ja juomassa. Aina, kun olen käynyt, olen sännännyt kotiin heti kun olen tuntenut että saatan alkaa tässä piakkoin päihtymään.
 
Poikani on ihan luontevasti mukana katsomassa leffoja ja syömässä kun juomme viinimme tai siiderimme. En ole koskaan humalassa hänen edessään eikä hän pelkääkään sitä. Häntä ei alkoholi kiinnosta, mutta olettaisin senkin tulevan kokeiluun jossain vaiheessa.
 
Minä en pode syyllisyyttä nykyisestä alkoholinkäytöstäni tai siitä että nautin juomani lapsen läsnäollessa. Hän on tietämätön baarinaikaisista sekoiluistani ja saattoi nähdä minut kyllä krapulassa, mutta ei koskaan missään alkoholimyrkytys-krapulassa.
 
Välillä mietin, että pitäisikö jättää alkoholi kokonaan pois ja puhdistautua (ennen pidin pitkiä, vuoden-puolentoistakin juomattomia kausia) mutta täytyy myöntää, että nautin siitä niin paljon, että en halua.  Minun piti ilmeisesti käydä tämäkin homma hoitamassa kantapään kautta. Alle kolmekymppisenä rakastin ryyppäämistä ja olin varsin hulvatonta juomaseuraa, mutta kun pääsin morkkisten yli ja aloin tarkastelemaan sitä touhua vähän kauempaa, huomasin, että en osannut olla selvinpäin. Se oli liian pelottavaa.
 
Täysraittius tuntuu tällä hetkellä minulle vieraalta. Olen addikti joka ei hillu vaikutuksen alaisena vaan joka lääkitsee itseään, tarvittavalla määrällä ettei tule sairaaksi.
 En katso kieroon raittiita ihmisiä enkä ala kyselemään, että miksi et juo, että onhan siihen oltava pätevä syy! Mutta en myöskään halua, että raittiit ihmiset tulevat kyselemään, että miksi tarvitsen viinaa/lääkettä tai enkö osaa pitää hauskaa selvinpäin. Ajattelen, että jokaisella on henkilökohtainen suhde alkoholiin ja päihteisiin eikä aikuisten ihmisten kesken olla tilitysvelvollisia, jollei ketään käytöllä vahingoiteta.
 
-minh-